"Takamaalla — niin, sinnehän oikeastaan minunkin myös pitäisi lähteä. En ole käynyt siellä vuoden päiviin."
"Toivon", lausui kamreerinrouva, "ettet minun takiani heitä lähtöäsi. Huvittelen kyllä täällä lasten kera — ratsasta sinä vaan herra Paulin kanssa matkoihisi."
Kamreeri on nimittäin jo matkustanut — hänen virkalomansa loppui tämän kuun 20 p:nä — ja hänen kanssaan, Jumalan kiitos, läksi luutnanttikin.
Kamreerinrouvan ehdotus tuntui minusta kovin vastenmieliseltä. Olin aikonut ratsastaa nopeasti ja ennättää hyvissä ajoin takaisin. Jos kapteeninrouva tulisi mukaan, niin täytyisi minun tietenkin ratsastaa jälessä palvelijana ja sovittaa ajonopeuteni hänen mukaansa — puhumattakaan siitä, että hänen seuransa saattaisi käydä hyvin ikäväksi niin pitkän ajan kuluessa, välimme kun ovat hiukan kireät. Kuitenkaan ei auttanut muu kuin kysyä:
"Miten rouva määrää?"
Hän seisoi empien.
"Mutta tahdon vaan huomauttaa kapteeninrouvalle, että tuolta etäältä nousee pilviä", kiiruhdin lisäämään. "Tänään voi tulla vielä rajuilma."
"Sadetta en pelkää, mutta pehtori ratsastaa kai mieluummin yksin?"
"Ei millään muotoa, rouva — olen nöyrin palvelijanne."
"No hyvä, antakaa satuloida Freija — olen hetken kuluttua valmis."