"Saanko tulla mukaan?" huusi Kalle suureksi mielihyväkseni. Mutta ikävä kyllä vastasi kapteeninrouva lyhyesti:
"Toisella kertaa, poikaseni. Me ratsastamme tänään niin nopeasti, ettet voi seurata."
Minä käytin sopivaa tilaisuutta pukeutuakseni myös hiukan toisin, sillä onhan vastenmielistä olla hullunkurisen näköinen — ja pellolta tullut maanmies ei sovi ratsupukuisen ratsastajattaren seuralaiseksi.
Saatuani armon auttaa häntä satulaan — hänellä oli tietysti ratsastushansikkaat, jonkavuoksi hän saattoi tarttua käteeni — lähti hän niin äkkiä liikkeelle, että, vaikka kuinkakin pian hyppäsin satulaani, oli hän hyvän matkan edellä — tällä varmaankin osottaakseen, että minun tuli puvustani huolimatta pysytellä asianomaisen matkan päässä hänestä.
Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa, sillä tuossa naisessa asuu pieni levottomuuden ja mielijohteiden saatana — suorastaan oikkujen — joka ei missään muussa niin selvästi ilmene kuin ratsuretkellä. Hän kiusasi hevosta milloin ajamalla täyttä laukkaa, milloin äkkiä pysäyttämällä ja taas yhä kovemmalla ravilla, sitten laukkaamalla ja taas äkkiä pysäyttämällä. Näytti melkeen siltä kuin hän olisi etsinyt aihetta nöyryyttääkseen minua, mutta siinä olin hänen vertaisensa eikä hän saanut minua mihinkään alistushairahdukseen.
Kun siten olimme ratsastaneet noin kolme kilometriä, pysähtyi hän. Ymmärsin syyn. Ajotie Takamaahan on nimittäin viidentoista kilometrin pituinen, mutta polku, joka tästä erkanee ja kulkee metsän läpi, oikaisee noin kahdeksan kilometriä.
"Mitä tietä pehtori aikoi ratsastaa?"
"Yksin olisin kai ratsastanut oikotietä metsän läpi. Mutta olisin tehnyt sen vaan säästääkseni hevosta, sillä siellä enimmäkseen täytyy vaan ajaa käyntiä — jos ajamme vähän juoksua, niin ennätämme maanteitsekkin yhtä pian perille ja kapteeninrouva ratsastaa varmasti mieluummin sitä tietä."
"Todellakin paljoa mieluimmin, koska tahtoisin puhua pehtorin kanssa, jonkavuoksi meidän täytyy ajaa näin rinnan. Siis eteenpäin. Aioin puhua noista Siltalan uudistuspuuhista. Eikö pehtori tahtoisi pysytellä hiukan lähempänä, on niin vaikea puhua näkymättömän kanssa", huudahti hän kiivaasti, sillä pidätin hevoistani, vaikkakin olin hänen rinnallaan askelta perempänä.
"Minun menoni", jatkoi hän tavallisella äänellä, sittenkun olin pyytänyt anteeksi ja ratsastanut ihan hänen rinnalleen, "tulevat lähimmässä tulevaisuudessa melkoisesti lisääntymään."