Olin jo avannut suuni vastatakseni: tiedän sen — mutta muistin, että asia uskottiin minulle salaisuutena ja että olisin ilmaissut kamreerin, joka oli kielinyt sen minulle. Niin, niin, ajattelin, luutnantti kyllä näyttää osaavan antaa lanttien luistaa, mutta rouva tietenkin tarkotti ainoastaan perhettä — lapsia. Minua melkeen inhotti, kun näin hengessäni tuon pitkän pylvään tämän ihanan naisen puolisona.
"Pyytäisin nyt sentähden pehtoria selvittämään minulle vielä kerran suunnitelmanne niin laajasti ja yksinkertaisesti kuin suinkin. Olen jo melkeen kokonaan päättänyt noudattaa neuvoanne — mutta paljon siinä on uskallettua joka tapauksessa."
Hän oli nähtävästi puhunut asiasta tulevan miehensä kanssa, eikä ole epäilemistäkään, ettei tämä olisi neuvonut häntä pyrkimään suurempien tulojen hankkimiseen.
Aloin selittää hänelle, miten heinänurmet, jos siemen alkuaan on kylvetty hyvin muokattuun maahan, voisivat kantaa satonsa kymmenkunta vuotta tuottamatta mitään erikoisvaivaa maanviljelijälle, kun vaan silloin tällöin vähän lannotetaan, miten äärettömän paljon vähemmän työvoimaa tarvitaan heinänkorjaamiseen hyviltä nurmilta kuin vastaavalta peltoalalta, jos käytettäisiin niittokoneita ja hevosharavia, miten hän pitkään aikaan ei tarvitsisi muuta kuin pienen osan luonnollisesta lannasta, joka nyt on mennyt, jos hän kylväisi esimerkiksi neljä viidesosaa pelloista heinäksi, miten hän siis silloin voisi pitää maanviljelystä ja karjanhoitoa nykyiseen verraten mitä pienimmällä työvoimalla yllä, jos möisi noin kaksisataaviisikymmentä lehmää ja jättäisi ainoastaan kolmekymmentä, miten hän antamalla kunnollisesti muokata, salaojilla ojittaa ja panemalla kylvöön luonnonniityt saisi pienillä kustannuksilla ihan uskomattoman suuren syyssadon, miten hyvin sullottua heinää oli helppo kulettaa rautateitse vaikka pitempiäkin matkoja, miten heinä aina oli käypää tavaraa ja oli hyvässä hinnassa kaikissa kaupungeissa ja miten hänen tulonsa siis ehdottomasti kasvaisivat monin kertaisiksi, ja maanviljelyskustannukset eivät nousisi edes neljänteen osaankaan nykyisistä.
Ennätin juuri tähän, kun taivas ikäänkuin pani pisteen puheeni perään jyrähtäen niin voimakkaasti, että hevoset hypähtivät. Keskustellessamme olimme ratsastaneet sangen verkkaan, niin että oli seitsemän kilometriä vielä taivallettavaa.
"Luulen, rouva, että saamme nyt jättää keskustelumme tuonnemmaksi — rajuilma yllättää meidät kohta."
Hän nosti silmänsä pilviä kohti — hänen silmänsä ovat ihmeen ihanat, kun hän noin kohottaa ne ylös — hänen voimakkaat, leveät, terveet kasvonsa muistuttivat tuolloin yhtä Rafaelin madonnaa.
"En usko sen tulevan niin pian", hän sanoi, mutta ikäänkuin välttääkseen vääriksi hänen sanojaan, leimahti salama, ja miltei heti senjälkeen kuului jyrähdys.
"Päinvastoin — se on hyvin lähellä", sanoin. "Ja matkaa on vielä seitsemän kilometriä."
Hän ruoski hevosta, laski sen täyteen laukkaan ja minä seurasin.