Kun kaksi kilometriä kulettuamme poikkesimme maantieltä, kävi ratsastus vaikeammaksi, koska syrjätie ulkotilalle oli huono — mäkinen, irtonaisia mukulakiviä ja kuoppia täynnä. Mutta hän laski edelleenkin yhtä hurjasti.
"Olkaa hiukan varuillanne, rouva", huudahtin, "tie täällä on vaarallinen."
Hän pysäytti hevosen:
"Pehtorihan kiirettä piti."
"Mutta tämä tie on huonoa — saattaa olla vaarallista jos päästää hevosen kompastumaan täällä."
"Ratsastakaa sitten edellä."
"Siitä ei ole mitään apua. Mutta jos kapteeninrouva sallisi minun taluttaa Freijaa…"
"Kernaasti — tehkää miten tahdotte."
Tartuin lujasti hänen suitsiinsa ja siten ratsastimme eteenpäin. Salamoi ja jyrisi taukoamatta. Mutta silloin kuului äkkiä — matkaa oli vielä kaksi kilometriä — suhina ilmassa. Katsahdin ylös, näin sadekuuron lankeavan kuin seinän, jota seurasi hirmumyrsky.
Onneksi olin ottanut sadetakkini matkaan. Pysäytin sentähden hevoset ja otin sen esille.