"Sallikaa, rouva, minun kietoa takki olallenne", sanoin minä ja olin juuri tekemäisilläni sen, kun hirveä salama ja jyrähdys säpsäyttivät hevosia — ne nousivat takajaloilleen — niin että hän joko joutui käsivartteni varaan tai minä satuin sulkemaan hänet syliini. En oikein tiedä, miten tuo tapahtui, mutta sylissäni hän lepäsi. Huomasin, että hän kävi tulipunaseksi ja…
Voi — nyt kai taas väität että olen rakastunut!
Mutta paraana todistuksena siitä, ettei minussa ole sellaisia oireitakaan, lienee se, että niin äkkiä tulin jälleen järkiini. Ei olisi ihme, jos mies hairahtaisikin, saatuaan syliinsä sellaisen naisen — mutta niin ei minun käynyt! Vaan koetin mahdollisimman pian rauhottaa hevoset ja saada kaikki jälleen ennalleen, ja kun hän sitten oli saanut takin hyvin ympärilleen, jatkoimme matkaa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Heti senjälkeen pääsimme tasaiselle, pehmeälle maalle, missä taas saatoimme laskea laukkaa ja siten ennätimme suojaan ennenkuin hän sanottavasti kastui.
Torpassa oli tupa ja kammari, ja koska kapteeninrouva meni kammariin, menin minä tupaan riisuakseni likomärän takkini. Onneksi leimusi takassa suuri tuli, joten saatoin ripustaa takkini valkean eteen kuivumaan, ja tilaisuus olikin mainio, koska olin ihan yksin tuvassa, sillä kaikki olivat keräytyneet kapteeninrouvan ympärille. On omituista, että mitä kylmemmin ja ylpeämmin talonpoikia kohtelee, sitä enemmän he vaan näyttävät rakastavan. He miltei jumaloivat häntä. Kaikkien kasvot näyttivät loistavan pelkkää riemua ja onnea, kun tunsivat hänet sadetakissani. Mahtaako luutnantti sitten voittaa heidän sydämensä? Typerä hän kyllä on voittaakseen kansan suosion, mutta hän on senlisäksi narrimainen, ja kumma kyllä, kansaa viehättää narrimaisuus vähemmän kuin sivistyneitä — eivät edes rahvaannaiset antaudu yleensä helposti keikarien petettäviksi.
Hetken kuluttua heitä alkoi virrata tupaan, isäntä, emäntä, lapset, piiat ja rengit.
No, oliko heinä jo tehty? Ei tietysti — yksi niitty oli tekemättä. Huomenna heidän piti se korjata. Mutta hukkaan se heinä nyt meni!
"Niin — mitäpä ihminen Jumalan ilmalle mahtaa."
"Mutta heinän olisi aivan hyvin voinut tehdä hiukan nopeammin."
Minun toruessani ja emännän keittäessä tuota välttämätöntä kahvia — heidän kahvinsa on kamalaa, mutta juoda sitä pitää — aukeni ovi äkkiä ja kapteeninrouva katseli sisään.
"Voiko pehtori tulla tänne?"