"Pehtori ymmärtää, että asia, josta niin väsymättä puhun, on vaivannut minua pitkät ajat — että olen siitä suuresti innostunut. Voin empimättä sanoa, että se nykyään on elämäni pääharrastus. Sanokaa senvuoksi minulle rehellisenä, kunnollisena miehenä: uskallanko luottaa pehtorin arviolaskuihin ja olettamisiin? Ovatko ne oikeita? Ja ennen kaikkea — ovatko ne varmoja?"
"Varmoja, rouva — eivät. Kaikki varmuus on ainoastaan relatiivista — kuolema yksin on varma."
"Tuhmuuksia — elämä on ihan yhtä varmaa."
"Tiedänkö varmaan milloinka kuolen? Silloin varmaankin olen oikeassa, kun sanon, ettei elämä ole varmaa."
"No, entäs sitten kuolema — voinko tietää milloin ylösnousen? Kas niin, älkää nyt puhuko tuhmuuksia, keskustelkaamme järjellisesti."
Hän sanoi sen nopeasti ja jyrkästi, ikäänkuin olisi lausunut jotain jokapäiväistä, yksinkertaista ja itsestään selvää! Mutta minä ajattelin kummeksien, mistä hänen järkensä alkaisi toimia, kun minun oli jo kauan sitten seisahtunut.
"Kysyessäni onko pehtori asiastaan varma, tarkotan tietysti sitä, josko tiedätte, ett'ette yksin te, vaan yleensä myös muutkin maan agronomit hyväksyisivät ehdotuksenne."
"Eivät — tuskin puoletkaan agronomeistamme hyväksyisi ehdotuksiani — luullakseni suurin osa heistä kohottaisi kauhusta kätensä taivasta kohti. Meijerit, kerma, voi — siinä nykyiset tulolähteet."
"Mutta jos nyt erehdyn, voisi se tuottaa minulle mitä suurinta ja arveluttavinta harmia — niin, se voisi tehdä minut ikipäiviksi kodittomaksi."
"En ymmärrä…"