"No hyvä — jos nyt tila olisi teidän, niin voisitte korottaa tulot noin viiteentoistatuhanteen markkaan?"
"Varmasti."
"No — vihdoinkin!"
Emäntä toi sisään kahvit. Minä nousin ja kun hän, sittenkun kapteeninrouva oli ottanut kuppinsa, tarjosi minulle, nyökäytin päätäni ja sanoin: "kiitos, juon tuvassa kahvin."
Mutta kapteeninrouva ei käskenyt minua jäämään. Kysyin sentähden: "Määrääkö rouva minut palaamaan sitten jälleen?"
"En — en tiedä — voinhan ilmottaa, jos olisi jotain erikoista."
Silloin oli noin kuuden aika. Ulkona satoi rankasti ja ties miten kauan vielä sataisikaan. Tuo aatos tuntui ihanalta! Ajatteleppas jos ei taukoisi lainkaan tänään! Minulla ei olisi hätää — ilmahan oli lämmin ja tallinparvella nuoressa heinässä oli hyvä nukkua, jonka kyllin muistan nuoruudenpäivistä. Mutta hänen kammarissa — mikä Herran tähden häntä auttaisi. Syöpäläisiä siellä luultavasti myöskin oli. Pyh! Eipä olisi vahingoksi, jos hänen armollaan olisi muutama tunti ikävää — enhän minä milloinkaan ollut häntä pitänyt niin paljoa itseäni ylempänä, ettei hupainen keskustelu olisi voinut syntyä ajan kuluksi.
Kuitenkin kävi seurustelu väen kanssa tuvassa pian sangen ikäväksi. Pyysin mekkoa ylleni, voidakseni lähteä talliin ja omettaan katselemaan varsaa ja vasikoita ajan kuluksi — sadetakkiani en voinut ottaa, koska hän mahdollisesti vielä saattaisi käyttää sitä. Vaikeata oli saada pyytämääni, koska heidän mielestään vahinko oli pienempi mitä likaisemman verhon otti sateeseen, kunnes he parimarkkasen vuoksi pitivät parhaana antaa ihan uuden mekon.
Viivyin varsaa katselemassa niinkauan kuin suinkin, vasikoiden luona olin äärettömän ajan — muttei aika sittenkään tahtonut kulua eikä sade tauota.
Kahdeksan ajoissa päätin palata takaisin tupaan, nähdäkseni oliko illallisesta mitään toivoa. Jos saisimme jotain syödäksemme, ei kai sitten olisi muuta tehtävää kuin etsiä yösijaa itselleen, sillä yhä selvemmin huomasi, ettei sade taukoisi.