"Siinä on ihan kylliksi."
"Rouva tahtoo siis lähteä matkalle sateesta huolimatta?"
"Olisin hyvin iloinen, jos voisimme ratsastaa matkoihimme."
"Niin, mutta — miksei rouva ilmottanut siitä aikaisemmin? noudan heti hevoset — tai parempi olisi nousta selkään katon alla, etteivät satulat kastuisi."
"Niin on, kiitos — saavun sinne minutin kuluttua."
Panin takin ylleni, hankin vielä yhden mekon, satuloin tavallista huolellisemmin hevoset ja ilmotin senjälkeen, että kaikki oli lähtökunnossa. Pitkän hyvästelyn jälkeen, missä kaikki hyvästeltiin erikseen — ihmettelen miten monta minuttia naiset laskevat tuntiin — juoksi hän pihan yli tallin luo. Autoin hänet satulaan, kiedoin toisen mekon hänen polviensa ympäri ja talutin Freijan varovasti tallista — ovi oli niin matala, että hänen täytyi melkeen kumartua hevosen selän tasalle. Sitten talutin oman hevoseni ulos ja heittäydyin satulaan pääni mekkoon peitettynä — ja sitten sitä lähdettiin. Oikotietä oli ihan mahdoton kulkea, koska pensaat ja viidat olivat läpimärkiä ja puut puistivat vettä ja koska siellä olisi pitänyt aukaista pari veräjää. Siis samaa tietä takaisin taas — viisitoista kilometriä — ja vettä valui virtanaan ikäänkuin taivas olisi ollut avoinna.
Rankkasateessa ei voi ratsastaa nopeasti pitempää matkaa — en tiedä mistä syystä, mutta niin on asian laita. Vauhtimme heikkeni, kunnes hevoset pian kokonaan rupesivat kävelemään. Siitä tuli ikävä ratsastus — mistään keskustelusta ei luonnollisesti voinut olla puhettakaan, vaan hän ratsasti edellä, minä perässä, hän kääriytyneenä sadetakkiin, minä mekkoon. Näytimme niin hullunkurisilta, että minun täytyi nauraa — aivankuin ilmiöt taulussa, joka esittää vaimojansa kulettavaa arapialaista.
Kymmenen ajoissa saavuimme vihdoinkin kotia. Kamreerinrouva seisoi portailla. Hän kertoi olleensa levoton koko illan.
"Hyvää yötä", virkkoi kapteeninrouva, kun olin auttanut hänet alas.
"Nähkää hyviä unia, kapteeninrouva."