Tietysti tuloani ilmottamatta astuin saliin ja näin sekä siellä että puutarhaan päin viettävällä lasiseinäkuistilla lukuisan seuran koolla.
Paitsi tuomaria oli sinne saapunut ukko Lönneberg, kirkkoherra rouvansa, poikansa ja kahden tyttärensä kera, nimismies myöskin puolisonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa ja eräs Flobergin herrasväki, joka omistaa erään tilan parin peninkulman päässä täältä.
Siellä oli hälinää, mutta astuessani sisään tuli äkkiä haudan hiljaisuus — niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun vieras olento äkkiä ilmestyy. Annette huudahti kuitenkin heti: "Vous voilà enfin!" — ja samassa nousi kapteeninrouvakin, joka oli istunut selin oveen, niin etten heti häntä huomannut. Naisen suurella teeskentelytaidolla riensi hän vastaani hymyillen ja tehden sellaisen kasvojen ilmeen, että kuka tahansa olisi voinut uskoa hänen todellakin tulostani iloitsevan. Vieläpä hän ojensi minulle kätensäkin. Otaksuin, että hännystakkini, joka niin selvästi erotti minut muusta seurasta, sai aikaan tuon leppeän ja suopean mielialan. Mutta silloin lausui hän ikäänkuin tervehdykseksi — yhä vieläkin mitä ystävällisimmin hymyillen:
"Pehtori tuli siis todellakin — se ilahuttaa minua, kiitän teitä siitä", ja viimeiset sanat niin omituisella äänenpainolla, että selvästi ymmärsin ivan.
"Pelkäsin saavani soimauksia, ellen taaskaan olisi saapunut ja siten osottanut kunnioittavani liian vähän teitä", vastasin, ja, etten olisi ollut häntä huonompi, vein kohteliaasti hänen kätensä huulilleni. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Ja vaikkei sitä kukaan nähnytkään, niin tunsin, miten hän ynseästi veti pois kätensä.
Sitten tulivat Hjalmar, Annette, ruustinna-eukko ja kamreerinrouva minua tervehtimään. Ruustinna viattomuudessaan huudahti, ettei hän ikinä olisi uskonut silmiään minun sisääntullessani, elleivät muut olisi vakuuttaneet, että se olin minä — senjälkeen minä esitettiin muille, joista tunsin ennestään vaan tuomarin ja ukko Lönnebergin. Sitten tekivät herrat punssia keskustellen hyvin kuivasti maanviljelyksestä, kunnes seuraa pyydettiin käymään ruokasaliin ottamaan voileipää. Kun illallista syötiin seisten, tarttui Annette minuun kesken herkkuja ja johti ulos puutarhaan.
"Ah dites donc — te veitikka", hän sanoi nauraen.
"Mitä tarkotatte rakkaimpani — miksi veitikka?"
"Kun noin käytte sutena lampaan vaatteissa!"
"Oh, nimensalaustani tarkotatte — sen lääkäri välttämättömästi määräsi."