"Oliko sydänvikanne niin vaarallinen, että lääkärikin huomasi sen?"
"Sydänvika — ei, vika oli hermostossa, aivoissa."
"Joutavia — ellen sitä heti olisi arvannut, olisin joka tapauksessa nyt asiasta varma. Tärkeittä syittä ei kukaan viitsi kesäkuumalla nähdä vaivaa tuollaisesta puvusta, vaikka tietäisikin, että se korottaa kantajan yläpuolelle muita kuolevaisia — te olette kettu, te, rakkaimpani."
Hyvin Annettemaista — eikö totta?
"Jos käsitin teitä oikein", vastasin, "niin näytätte olevan siinä uskossa, että kettu täällä on haeskellut jonkunmoisia pihlajanmarjoja, mutta voin vakuuttaa, että tähän paikkaan tullessani en aavistanutkaan kenen tämä tila oikeastaan oli ja että sittemmin olen huomannut sen pihlajanmarjat happamiksi — liian happamiksi minulle."
"Kutsun teitä tästälähin ketuksi — ketuksi ja yksinomaan vaan ketuksi. Oletteko siihen tyytyväinen?"
"Olen kovin — sillä silloin minä saan kutsua teitä ankaksi — en tietenkään tarkota sitä ankkaa, jonka kettu niin mielellään sieppaa, vaan sitä sanomalehtien jumaloimaa, joka aina erehtyy. Tiedättehän että kettu näistä kahdesta on viisaampi."
"Annette hyvä!" huusi kapteeninrouva portailta, "hiukan porsaanpaistia — se jäähtyy ihan."
Ja kun talutin Annettea portaita ylös, piti hän velvollisuutenaan lausua minullekin: "Toivon että pehtori pitää puolensa".
Pääsin kumarruksella, koska Hjalmar samassa huudahti: