"Siksi juuri pyydänkin sitä — kun luonasi nyt on soittaja sellainen kuin — kuin herra Paul."
Kapteeninrouva katsoi pelästyneenä, arkana ja hämillään minuun. Eikö siinä jo kylliksi, että hänen täytyi suvaita pehtoriaan vieraittensa joukossa, pakotettaisiinko hän nyt vielä istuutumaan hänen viereensä nelikätisesti soittamaan — niin lähekkäin ja niin tasa-arvoisina. Näin miten tuo ajatus nosti veret hänen kasvoilleen. Kun hän senvuoksi alkoi empien puhua:
"Jos pehtori tahtoo…" kiirehdin minä mitä jyrkimmin selittämän, että Annette oli perin pohjin erehtynyt kykyjeni suhteen.
Mutta ihmiset ovat yhtäläisiä kaikkialla. Koko seura ahdisti minua niin kauan, että lopulta, päästäkseni heistä, pyysin saada soittaa yksin, jonkajälkeen soitin Musetten ja Ristihämähäkin.
"Hyvä herra Paul", huusi silloin Hanell-vainaan ruustinna, "laulakaa se laulu, jonka aamulla lauloitte puistossa — en ole milloinkaan kuullut kauniimpaa."
"Arvoisa ruustinna — piditte siitä vain siksi, kun kuulitte sen ulkona aamuisessa puistossa. Mikä silloin saattoi tuntua kauniilta, ei olisi sitä nyt — minun ikäisestäni ei ole enää laulajaksi, vallankin kun tämä huone ei näytä olevan akustisessa suhteessa sopiva."
"Niin", puuttui neiti Holming puheeseen, "täällä ei tahdo laulu lainkaan kaikua, tuntuu ihan siltä kuin laulaisi säkissä", ja muut yhtyivät samaan.
"Sehän on luonnollista", selitti kapteeninrouva, "paitsi sitä että se on matala, imee muratti kaiken äänen."
Huone on nimittäin hyvin suuri, paitsi ovea lasiseinäkuistille on siinä kaksi ikkunaa, ja ollen keskipaikkeilla rakennusta, johtaa sinne sitäpaitsi kuusi ovea. Ja jokaista ikkunaa ja ovea, peliä ja taulua kiertää muratti niin tuuheana, ettei seinäpaperia näy kuin sieltä täältä.
"Antaisin vaikka mitä", jatkoi kapteeninrouva, "jos saisin flyygelin tuonne yläkerran saliin — luulen että se olisi ihana soittohuone, mutta se on mahdotonta."