Sali oli todellakin aution näköinen — kolme ikkunaa pohjoisella ja eteläisellä seinällä ja molemmilla muilla vaan käytävään johtava ovi. Mutta huone oli paljon korkeampi kuin alakerran huoneet ja nähtävästi hyvin kaikuva.
"Sinun täytyisi hankkia itsellesi suojelija", pisti Annette pilojaan. "Tuskinpa Lillikään täällä yksin rupeaa istumaan — en voi kuvitella, että yksin soittaessa olisi mitään huvia. Jos tahtoo nauttia, niin tulee olla kaksi — eikö totta?" kysyi hän kapteeninrouvalta.
"Olen soitellut enimmäkseen aina yksin", vastasi hän kierrellen. "Mutta lauletaan nyt täällä yksi laulu, että nähdään millainen huone on ennenkuin flyygeli siirretään", lisäsi hän, ja he virittivät "On tyyni nyt". Kaikki huomasivat heti, että täällä ylhäällä kaikui ihan toisin kuin alhaalla, jonkatähden kapteeninrouva osotti minulle nurkan, mihin flyygeli olisi asetettava, "jos minun onnistuisi saada se ylös".
"Mutta nyt kai saan minä kuulla lauluni", intti ruustinna.
Ei mikään ole mahdottomampaa, kuin sisällä salissa asettua muutamain kuuntelevain ja töllisteleväin henkilöiden eteen ja laulaa ilman minkäänlaista säestystä. Selitän senvuoksi, että jos minun nyt välttämättömästi pitäisi laulaa, niin kävisi se kuitenkin helpommin flyygelin ääressä kuin täällä. Niin että, kun jälleen tulimme alas, täytyi minun istuutua soittokoneen ääreen ja laulaa. Siten olin melkeen koko ajan ollut ensimäisenä miehenä, vaikka minun olisi pitänyt olla viimeisenä. Se harmitti kovin kapteeninrouvaa — huomasin myös, kun vihdoinkin, esitettyäni pitkän sarjan päätteeksi laulun "Es hat nicht sollen sein", sain jättää flyygelin, että hän oli lähtenyt ulos ja seisoi yksin lasiseinäkuistilla. Ja voinpa miltei vannoa, että tuo kiusa oli pusertanut kyyneliä hänen silmistään, sillä silmäluomet näyttivät punasilta, kun hän jälleen palasi sisään muutamain naisten kanssa, jotka laulun jälkeen olivat menneet ulos hänen luokseen.
Sitten seurasi ero — kaikkien piti lähteä kotia paitsi Hjalmarin ja Annetten, jotka jäivät suurukselle vielä huomiseksi. Kun minä, ajokalujen toistensa jälkeen vyöryttyä pois, kumarsin vuorostani, ja ruustinna arveli että "me kaksi aamuleivoa" aikasin huomenna taas tapaisimme toisiamme hänen onkiessaan, selitti Hjalmar, tarttuen käsivarteeni, etten siinä tapauksessa saisi paljon nukkua ensiyönä, sillä hän aikoi valvottaa minua kauan vielä.
"Täytyyhän minun sitäpaitsi muuttaa soittokone huomenna, ennenkuin väki lähtee työhön", minä lisäsin.
"Oi — älkää siitä välittäkö", kapteeninrouva huudahti. Hän on selvään syvästi loukkaantunut. Kuitenkin hän ojensi minulle toistamiseen kätensä jäähyväisiksi ja kiitti.
Todellakin istuimme sitten kauan luonani totilasin ja sikarin ääressä puhellen — aina kolmeen saakka. Voit arvatakkin, että sain perinpohjin, alusta loppuun selittää hänelle täällä oloni syyt, ja luvata että kävisin mahdollisimman pian Maisemassa. Hän lähti sitten levolle, mutta minusta se ei enää maksanut vaivaa, vaan läksin puistoon ja otin aamukylvyn — ja tietenkin tapasin ruustinnaeukon palatessani sieltä neljän ajoissa kartanolle.
Luulin että soittokoneen parvekkeelle nosto olisi käynyt pienessä ajassa — mutta ne ovat täällä sellaisia hirveitä jörrejä, etten saanut heitä yksinkertaisintakaan käsittämään, näyttämättä itse heille joka temppua. Kului äärettömyys, ennenkuin he kahdesta riu'usta olivat saaneet tehdyiksi pihdit, joille vipu asetettiin — toinen ennenkuin käsittivät, miten pihdit olisi sidottava ja tuettava — kolmas ennenkuin saimme jalat ja jalustan irti ja soittokoneen sälylaatikkoon — joten kello oli kahdeksan, kun saimme sen ylös parvekkeelle. Ja silloin juuri astui kapteeninrouva ulos.