"Suokaa anteeksi — sitä ette, rouva, tee. Te yhä vieläkin pelkäätte, että olen seikkailija…"
"Sitä en tee."
"— muuten ei kapteeninrouva pitäisi minua niin halpa-arvoisena."
"Halpa-arvoisena — mutta Herra Jumala — kuinka pehtori voi sellaista lausua?"
"Te pidätte, rouva, että huoneenne, vieraanne, te itse… jos ette juuri saastu, niin ainakin halpenette ottamalla minua vastaan, vaikka teidän täytyy…"
"Kuinka pehtori voi väittää?…"
"Voin näyttää selvän todistuksen siitä — kirje jonka sain kapteeninrouvalta…"
"Sen kirjeen kirjotin oudolle henkilölle, sisämaan tilan, sellaisen kuin Siltalan, hiljan valitulle pehtorille, muukalaiselle, joka tahtoi asettua minun omiin huoneisiini. Mutta Herra Jumala — saatoinko minä aavistaa, että tuo pehtori oli hienosti sivistynyt mies, joka ei suvainnut vähintäkään loukkausta? Lähtekää katsomaan minkälaisia muut tämän seudun maatilain pehtorit ovat! Talonpoikia — pelkkiä talonpoikia. Sellaiseksi luulin minäkin tietysti pehtoriani. Ja sellaista en tietenkään heti voinut laskea nenälleni — yksinäisen naisen on vaikeampi säilyttää arvonantoa itseään kohtaan kuin miehen — ja sittenkin luulen, ettei yksikään mies olisi vastannut toisin kuin minä. Mutta jos tuo kirje yhä vieläkin on loukkauskivenä välillämme, jota en voinut aavistaakkaan — niin — niin pyydän anteeksi" — ja niin sanoen hän ojensi kätensä minulle ja katsoi, täytyy todella sanoa, pyytävästi minuun.
"Rouva — tuo kirjehän olisi pian unohtunut, jos käytöksenne, sittenkun opitte tuntemaan minut, olisi osottanut, että tahdoitte peruuttaa mitä siinä kirjotitte. Mutta te päinvastoin olette ankarasti pysytellyt kaikessa entisessä — te yhä edelleenkin pidätte minua sivistymättömänä voutina — koska te, huomatessanne minut odottamattoman sivistyneeksi ja säädylliseksi, ette voinut uskoa minusta parempaa kuin että olin seikkailija, yrittelijä…"
"Se on kokonaan väärä soimaus. Eihän voine oppia tuntemaan henkilöä päivässä tai parissa — mutta pehtorinhan on jo kauan sitten täytynyt huomata, että olen alkanut toisin ajatella teistä…"