"Sitähän juuri en ole huomannut."
"Ja kun nyt vakuutan, että asia niin on — eikö pehtori siitä huolimatta voi antaa minulle anteeksi?"
"Mitä anteeksiantoon tulee — mitä minulla sitten olisi anteeksiannettavaa — sehän ei tule koskaan kysymykseenkään, sillä kapteeninrouvallahan on ollut täysi oikeus siihen koko ajan. Mutta työssä, jonka pitäisi menestyä ja erinomaisesti kannattaa, vaaditaan luottamusta — ei ainoastaan yhden päivän oikkua, vaan pitkällistä luottamusta…"
"Annan teille vallan johtaa Siltalaa ja toimia siellä, miten tahdotte."
"Ja kun juuri olen päässyt alkuun, tulee toinen, joka sanoo että teen hullutuksia, luottamus katoo ja minä joudun häpeään."
"Sitä ei tapahdu, vakuutan sen kaiken pyhän kautta. Kas niin — eikö pehtori vieläkään tahdo antaa minulle anteeksi?"
Tartuin tietysti hänen käteensä, suutelin sitä, ja niin olen nyt sidottu. Oivallista — minä sidottuna pitkiksi ajoiksi pehtoriksi! Mutta tiedätkö, tämä omituinen, melkeen satumainen asema on alkanut huvittaa minua. Minusta se hiukan muistuttaa Tuhatta ja yhtä yötä, missä suurvisirit kerjäläisiksi pukeutuneina kiertelivät ympäri maata.
Muuten olen täysin vakuutettu siitä, että olipa hänen aikeensa miten hyvät tahansa, niin turmelee hänen herransa ja miehensä ne tyhmyydessään. Hän ei tule kauan minua kärsimään — ja niin vapaudun kuitenkin pikemmin lupauksestani kuin mitä hän sekä minä tarkotimme. Ja sitäpaitsi on hänkin — puhukoon nyt mitä tahansa — vallanhimoinen, ylpeä ja ärtyinen. Sellaisten kanssa joutuu aina uudelleen riitaan.
Mutta vastaiseksi olen nyt sidottuna Siltalaan ja välimme on mitä parhain.
Kuten sanoin, tilasin heti tärkeimmät työkalut, möin kaksikymmentäviisi lehmää saadakseni rahoja ja aloin työn. Mutta uskoa voit, että alku on hankala. Minun täytyy haukkua ja kirkua ja tuuppia ja useimmiten itse tarttua aurankurkeen, ennenkuin tuollainen jörri oppii kunnollisesti kyntämään. Kun he sitten viimein alkavat käsittää tarkotusta ja nähdä tulosta, on hullunkurista katsella heidän töllistelevää ihmetystään.