"Se on aivan yksinkertaista — kuoppa maahan ja siihen muutamia kivenlohkoja. Mutta jos minun siis tulee määrätä, niin tahtoisin ehdottaa yhtä pientä, somaa saarta parin kilometrin päässä lahden suulta, siellä olen nähnyt vattuja ja mustikoita runsaasti eikä kalansaaliinkaan pitäisi siellä olla huono. Aika voisi muuten käydä pitkäksi perunoita paistettaessa."
Matka kului hitaasti, sillä meidän oli täytynyt jakaantua kahteen eri venheeseen, joista tietysti toista soudin minä, toista Kalle ja Viivan kamreerinrouvan istuessa perässä. Järvi oli peilityyni ja siten saavuimme onnellisesti saareen nousten maalle eräälle hiekkarannalle, jonka läheisyydessä oli vihreä, vanhojen koivujen ympäröimä nurmi.
"En näe yhtään vattuja", huudahti Elsa heti venheen karahtaessa rantahiekkaan.
"Ei — niitä kasvaakin tuolla saaren toisessa päässä, missä maa on kivistä."
"Nyt meidän täytyy jakaa työ", sanoi ruustinna. "Minä en jaksa muuta kuin hankkia soppakaloja."
"Minä poimin vattuja", tuumi Elsa.
"Ei, pikku ystävä", nauroin minä, "sinunhan pitäisi oppia perunoita paistamaan. Sinun täytyy tehdä työtä, näethän — hankkia polttoaineita ja kiviä ja suuria lehtiä, sillävälin kun minä kaivan kuopan."
"Sitten minä koetan rakentaa tulisijan johonkin sillä aikaa", selitti kapteeninrouva.
"Olisi parasta laittaa tuli hiekalle rantaan", sanoin minä. "Ei voi olla kyllin varovainen näin kuumana kesäpäivänä. Kaivamme kuopan myös tuonne alas, juuri sinne, missä nurmikko alkaa."
"No, mutta entäs pata ja kahvipannu — miten pehtori ne siellä saisi tulella pysymään?"