"Metsästäjän yksinkertaisella tavalla. Hetkessä saan laitoksen valmiiksi."
"Sitä on hauska nähdä — meidän huvimatkoillamme on tulisija aina ollut pahimpana kiusana, milloin tulee savu jonkun silmille, milloin vierii kahvipannu tuleen ja sisällys juoksee maahan, milloin taas tuli leviää ympäri metsää huolimatta esteistä, joita on koetettu asettaa ympärille. Olen utelias näkemään, miten se nyt muutamassa hetkessä käy paremmin."
"Kas näin", sanoin minä ja työnsin sillävälin kaatamani lepän terotetun pään vaakasuorasti nurmeen ja tuin rungon kahdella hangolla ja ripustin padan rungon vapaaseen päähän. "Kun nyt sytyttää tulen padan alle, niin voi keittää mitä tahansa."
"Niin yksinkertaista — ja käytännöllistä!" huudahti kamreerinrouva. "Enkä kuitenkaan koskaan olisi keksinyt tuota. Miten me ihmiset sentään, vaikka älyämme niin kiitellään, olemme riippuvaisia peritystä kokemuksesta!"
"Älkäämme sentähden enää olko itsepäisiä ja vanhoillisia, vaan antautukaamme innolla aikamme uutuuksiin ja parannuksiin — kaikki uusi, minkä itselleen omistaa, on aina hyödyksi", vastasin minä ja kapteeninrouva, jota piikki ei miellyttänyt — hän muisti näet niinkuin minäkin kivet pellolla — kääntyi niskaansa heittäen meistä.
Sitten kun paistinhauta oli saatu kuntoon ja minä selitin, että kestäisi pari tuntia ennenkuin perunat kypsyisivät, hajaantui seura siten, että naiset lasten kera läksivät marjoja poimimaan ja minä päätin kulkea pitkin rantoja onkiakseni kallioilta kaloja ruustinnalle avuksi, joka jo pitkän aikaa uskollisesti oli onkinut toisessa veneessä, saadakseen kaloja soppaan. Kiipesin sentähden niemeltä niemelle, kiveltä kivelle, ja koettelin milloin missäkin, kunnes jonkun ajan kuluttua nousin yhdelle niemelle ja näin edessäni pienen, soman lahden — joka pisti allani olevan ja läheisen kallion väliin. Lahdelman perukassa oli vehreä, kukkainen lehto. Mutta voit arvata, miten hämmästyin ja pelästyin nähdessäni, että kapteeninrouva makasi itkien siellä. Vattukori oli ruohossa hänen vieressään.
"Herra Jumala — mitä nyt on tapahtunut?" huusin minä ja riensin luokse. "Voinko teitä jotenkin palvella — voinko mitenkään auttaa?"
"Ette — ette — pyydän että menisitte — menkää, niin olen kiitollinen — ei minua mikään vaivaa — leskellä voi kyllä toisinaan olla raskaita hetkiä ja muistoja."
Tuo vastaus tuntui minusta melkeen ihmeelliseltä. Pyysin tietysti anteeksi, että olin häirinnyt ja läksin sieltä niin kiireesti kuin suinkin, mutt'en voinut olla nauramatta ajatellessani, että hän tahtoi uskottaa minua kyynelin surevansa miesvainajataan, vanhaa ukkoa, kun tiesin että hän vaan odotti suruvuoden loppuvan saadakseen nuoremman.
Mutta jos syy hänen kyyneliinsä ei ollutkaan se minkä hän mainitsi — niin onnellinen tämä nainen ei siis ole. Tai olisiko hän todellakin voinut ihan kyyneliin saakka ikävöidä tuota Fliegende Blätterin berliniläistyyppiä? Miltei uskomatonta! Kuitenkin — nainen on käsittämätön.