Kuitenkin oli hän jo hetken kuluttua kokonaan muuttunut, kun kaikki jälleen kokoontuivat maihinnousupaikalle, missä keittäminen alkoi. En voinut saada selville, teeskentelikö hän tai oliko vastavaikutus sen tehnyt, mutta hyvin iloinen hän oli — sellaisena en minä ainakaan ollut koskaan häntä nähnyt. Nauru kaunistaa tavattomasti häntä, tuntuu siltä kuin ei hänen tavallinen, totinen ulkomuotonsa olisikaan oikein sopusoinnussa tuon terveyttä ja elinvoimia melkeen uhkuvan olennon ja noiden raikkautta loistavien kasvojen kanssa — vasta nauru saa kaiken loistamaan, niinkuin aurinko ihanan luonnon. Ja nyt hän nauroi sekä keitettäissä että syödessä, laski leikkiä lasten kanssa ja oli ikäänkuin muuttunut aterian aikana — vaikka muuten ateria saattoi tehdä kenen hyvään iloiseksi; oikeata huvimatkasoppaa, mikä aina maistuu monin verroin paremmalta kuin mikään kotona keitetty, paistettuja perunoita suolaisen lohen kera, vattuja kerman ja sokerin kanssa. Ja päälle päätteeksi — meidän puuhatessa kahvia — heittäytyi hän selälleen, pannen kädet päänsä alle ja katsoen ylös koivun oksien välistä taivaan sineä, alkoi hän laulaa erinomaisella altto-äänellä "Tääll' on jumalaista olla".
Niin, hyvä siellä oli olla — minua halutti kovin yhtyä Gluntin säveleihin, mutta kun sitä tietysti olisi pidetty aivan liian tuttavallisena, en tahtonut häiritä hänen iloista mielialaansa. Kuitenkin oli hänen hilpeytensä lyhytaikainen, sillä sittenkun minäkin olin ruustinnan kehotuksesta laulanut yhden laulun, vaati hän lasten vastaväitteistä välittämättä kotimatkaa muuttuen jälleen kaltaisekseen — jäykäksi, totiseksi ja ylpeäksi.
Kesti ison aikaa, ennenkuin kaikki astiat oli pesty ja pantu koreihin, joten kello kävi jo kuutta iltapäivällä, kun jälleen lähdimme vesille, ja kahdeksaa saapuessamme kotirantaan. Suurin osa päivääni oli siis mennyt tuohon perunaretkeen.
Seuraavana sunnuntaina soudin järvelle, en aikonut oikeastaan kalaan, pikemmin vain kuleksiakseni sinne tänne — täällä on hupaista soudella yhä uusilla löytöretkillä lukemattomain saarten ja lahtien ja salmien välissä, missä toisinaan säällisesti eksyy, niin että täytyy soutaa pitkiä kierroksia, ennenkuin onnistuu pääsemään aukealle selälle. Ja kun vesi noissa pienissä saarten välisissä väylissä aina on tyventä, ei soutu ole lainkaan vaivaloista — vene lipuu melkeen itsestään eteenpäin. Olin kuitenkin koetellut onkia siellä täällä, mutta satuin aina saamaan pikkukaloja, joten saaliini oli hyvin niukka soutaessani puolenpäivän tienoissa suorinta tietä järven yli kotia kohti. Silloin venheeni äkkiä törmäsi, tai oikeammin kaapaisten kosketti, jotenkin keskipaikoilla suurta selkää, jotain uiskentelevaa esinettä. Katsahdin alas — ja muistin jotain, jonka olin kokonaan unohtanut.
En tiedä lienenkö jo kirjeissäni puhunut niistä komeista lahnoista, joita tässä järvessä on — tavattoman suuria, lihavia petoja, joita saattaa verrata tavallisiin talonpoikaissikoihin — suurimpain vetkaleiden ruumis on yhtä kapea ja korkea ja selkä yhtä pyöreä kuin niidenkin, eikä ko'ossakaan ole mitään eroa. Mutta täällä niitä pyydetään ainoastaan keväällä ja senjälkeen pari kertaa vuoden mittaan, ja kalastajat selittivät minulle, että lahnoja oli ihan mahdotonta muulloin saada.
Olin kuitenkin lukenut yhdestä lahnanpyyntitavasta ongella. Tuli keittää rukiita sakaksi ja upottaa se sitten harvallaisessa pussissa järven syvimpään kohtaan, niin että pussi, pohjaan ankkuroituna ja tarpeeksi suuren kohon varassa, alkoi kieppua noin kyynärää ylempänä pohjasta. Tein kokeen juhannuksen aikaan. Ja kun järvi — syvimmästä kohdasta, kuten otaksuin — oli kolmekymmentäkuusi syltä syvä, tuli paino niin tavattoman suureksi, että minun täytyi ottaa suuri ankkurinsiipi kohoksi, ettei se olisi vajonnut veden alle ja pussi laskeutunut pohjaan. Koetin sitten onneani sakkapussilla useampana päivänä peräkkäin, mutt'en koskaan saanut edes nykäystäkään, jonkatähden pidin koko koetta typeränä ja epäonnistuneena — enkä senjälkeen ole sitä enää ajatellut. Juuri tuota ankkurinsiipeä vasten iski veneeni.
Olin jo soutanut muutaman aironvedon tuosta paikasta kotia kohti, kun äkkiä juohtui mieleeni, että koska nyt taas olin täällä, ei haittaisi tehdä vielä yhtä koetta. Saattoivathan lahnat ehkä tarvita aikaa huomatakseen ja kerääntyäkseen sellaisen, keskelle suurta järveä heitetyn makupalan ympärille.
Tuumasta toimeen. Palasin jälleen ankkurinsiivelle, asetin madon koukkuun ja aloin laskea siimaa. Oletko milloinkaan onkinut kolmenkymmenenkuuden sylen syvyydestä? Kestää iät päivät ennenkuin paino ottaa pohjaan ja pieni vapa on luonnollisesti taas painava ja raskas kädessä. Mutta kuulehan — ennenkuin olin ennättänyt kiinnittää siiman pahlaimen päähän tunsin tavattoman nykäyksen — tavaton sen täytyi olla, kun noin suunnattoman matkan päästä nykäys tuntui. Aloin vetää ylös — siihen meni tietysti taas tavaton aika. Mutta viimeinkin näin kalan — aivan niin — oikean sian! Se vetkale näytti vedessä ihan hirviöltä. Sieppasin haavin, sain sen vintiön alle ja paattiin se tuli — ja vähintäin viisi kiloa se painoi. Heitin jälleen siimani ja tuskin se oli vielä jännitettykään, ennenkuin taas nykäsi. Kelasin ja sain haaviini taas samallaisen vetkaleen. Tunnissa minulla oli kuusi kaunista lahnaa veneessäni — tämä vasta oli oikea kultakaivos! Saaliiseeni tyytyväisenä soudin kotiin ja kantaen haavissa kaloja, kuljin päärakennukselle tarjotakseni saaliini naisille. Silloin kohtasin ruustinnan pihalla ja minun täytyi tehdä selkoa kalamatkastani. Eukon suu oli selki selällään, ja hänen silmänsä välkkyivät:
"Oi, saisipa kerran elämässään edes olla moisella matkalla mukana! Hanell-vainaa sai kerran tuollaisen lahnan ongella ja hän piti aina sitä onnellisimpana hetkenään. No mutta kuusi kappaletta — yhdessä tunnissa! Lilli, Lilli", huudahti eukko, nähdessään kapteeninrouvan eteisessä, "Lilli — tulehan toki katsomaan!"
"Jos ruustinnaa haluttaa, niin voisimmehan lähteä päivällisten jälkeen koettamaan", sanoin minä.