"Oi, suokaa anteeksi ajattelemattomuuteni — tehkää hyvin ja astukaa sisään."
"Sitä en tarkottanut. Ajattelin ehdottaa kapteeninrouvalle pientä ratsastusta huviksi ja ajan kuluksi — minun täytyy lähteä Kekoniitylle, mistä paraillaan korjaamme taaskin heinää. Tulkaa mukaan — se poistaisi luullakseni kaikki syysajatukset, kun näkisi heinähäkit kulussa kuin keskikesällä ikään."
"Pehtori saa siis todellakin toistamiseen heinää!"
"Tietysti — meillä on rehevä kasvu jälleen — ainakin yhtä rehevä kuin kesällä."
"Alan uskoa vapaaherra af Silfverskiöldin olleen oikeassa, kun hän sanoi, että pehtoria aina luonnistaa", huudahti kapteeninrouva. "Onni uskaliasta auttaa!"
"Mistään uskaliaisuudesta ei tässä voi olla puhettakaan — min' en ole ollut uskalias. Muuten en usko koko lauseeseen — minä ainakin olen huomannut, että asia on päinvastoin."
"Miten niin? Oletteko niin ylen onnellinen?"
"Ylen onnellinen — minäkö — en totisesti…"
"No, ellette ole ollut uskalias ettekä ole onnellinen, niin tämähän vahvistaa lauseen todellisuuden: ole uskalias, niin tulet onnelliseksi."
Hän lausui tämän tietysti nauraen, kuten sofistisilla sanansaivarruksilla huviteltaessa tehdään — mutta kun katseemme yhtyivät silloin, huumaannuin niin hänen silmäinsä hymyisestä loistosta, että melkeen aioin ottaa hänen sanoistaan kiinni ja kiertää käsivarteni hänen vyötäisilleen ollakseni "uskalias", kun taloudenhoitajattaren ääni onneksi kaikui ylhäältä portailta, kutsuen "kapteeninrouvaa" ja palautti minut järkiini.