"Järkevä — hänen täytyy olla järkevä. Sitä, joka toimii oikein, kutsumme järkeväksi mieheksi. Viisaaksi taas sitä, joka on onnistunut keinottelussa, missä olisi voinut epäonnistua. Siksi näemme usein, että henkilöt, joita maailma on sanonut viisaiksi, ovat lopulta joutuneet häviöön, sentähden että he ovat käyneet uskaliaiksi, joksi järkevät eivät milloinkaan tule."
Hän katsoi minuun. Sitten hän virkkoi hymyillen — oi, olisitpa nähnyt sen hymyn, se oli herttainen, hyvä ja iloinen — hän sanoi: "Ja kuitenkaan en voi nyt olla kutsumatta pehtoria viisaaksi mieheksi".
Minä kumarsin ja osotin kädelläni niittyä kohti. "Teidän rukonne ja heinähäkkinne, rouva, todistavat päinvastaista. Olen järkevä — ainoastaan järkevä, rouva hyvä."
Sinä toivottavasti huomaat, että voin olla järkevä, vaikkakin kiihotukset ovat järjettömiä. Ja huomaat myöskin, että suhteemme on käynyt huomattavasti paremmaksi — voin sanoa lähimmäksi ystävyydeksi — mutta juuri senvuoksi että siten olen joutunut yhä lähemmin seurustelemaan hänen kanssaan, olen havainnut hänen olemuksessaan jotain, jota hän ei uskalla ilmaista ja joka tekee hänet rauhattomaksi. Mitä useimmin olen saanut puhutella häntä ja oppinut häntä tuntemaan, sitä enemmän on luulottelemani varmuus ja jyrkkyys hänen esiintymisessään kadonnut ja ilmennyt jonkinlainen epävarmuus, jota hän turhaan koettaa salata. Juuri siitä johtuu selvästi myös hänen selittämätön närkästyksensä. Jos se soveltuisi hänen voimakkaan raikkaaseen ja loistavan terveeseen ruumiiseensa, niin tahtoisin melkeen kutsua häntä hermostuneen oikukkaaksi. Juuri ystävyydestä ja ilosta säteillessään voi hän ilman minkäänlaista ilmeistä syytä käydä katkeraksi ja tylyksi — tai on syy ainakin niin naurettavan lapsellinen, ettei sen mitenkään pitäisi vaikuttaa täysikasvuisen henkilön mielialaan.
Niinpä esimerkiksi yhtenä päivänä, kun minä pidin silmällä kyntöä, joka koko ajan vaati kiinnittämään huomioni siihen, sanoi hän, hetken katseltuaan, miten ponnistelin saadakseni miehet kunnollisesti tekemään työtä:
"Oi", sanoo hän, "pehtori pitää ihan turhantarkkaa huolta heistä — olen vakuutettu, että he jo täydellisesti käsittävät tarkotuksenne, vaikka teidän ankara valvontanne vaan hermostuttaa heitä. Tulkaa vähäksi aikaa sieneen, niin näette että työ on tehty täydeksi tyydytykseksenne."
"En mitenkään saata, rouva", huusin minä, "en voisi jälestäpäin tarkastaa työtä — siinä voi minkämoinen petkutus tahansa livahtaa tarkimmankin katseen ohi ja siitä koituisi sitten korvaamaton vahinko. En saata mitenkään poistua täältä nyt."
Vaikka kuinkakin etsin, en voinut havaita mitään muuta syytä siihen, että hän taas monta päivää oli pahalla tuulella ja melkeen epäystävällinen minua kohtaan, kuin tuon luonnollisen ja sentähden ihan ajattelemattoman kiellon.
Useat samanlaiset pikku piirteet ovat saaneet minun siihen uskoon, että hän on oikea Eevantytär, epäjohdonmukainen, tulinen ja oikukas suurista lahjoistaan huolimatta. Sillä hän on lahjakas — hänen kanssaan voi keskustella, vieläpä väitelläkkin, niinkauan kun ei vaan asetu vastustamaan hänen toivomuksiaan, sillä silloin hän tulee heti huonolle tuulelle.
Kuitenkin on, kuten jo sanoin, suhteemme ollut yleensä ystävällinen koko ajan — ikävyys luullakseni on osaltaan vaikuttanut sen, sillä hän kaipaa varmaankin seuraa, hänkin. Siten hän on lauantai-iltasin, tilit tarkastettuamme, käskenyt minua istumaan ja polttamaan sikarin sekä syömään illallisen hänen luonaan, jonkajälkeen olemme soitelleet tuolla ylhäällä, vieläpä useita nelikätisiäkin kappaleita. Häntä ei tunnu enää hävettävän, kun ei kukaan näe, miten me suopeasti istumme siellä rinnan — ja sitäpaitsi on hän ollut pakotettu siihen, sillä hän on saanut paljon uusia nuotteja, joiden joukossa on ollut hyvin monta nelikätistä.