Mutta tästä lähentymisestä on minulle koitunut sangen suuria vaikeuksia, sillä hän on useasti — hyvin varovasti ja ikäänkuin huomaamattaan — koettanut saada lähempää selkoa minusta ja entisyydestäni: elävätkö vanhempani vielä vai ovatko he kuolleet, olenko syntynyt Uudellamaalla, minkätähden läksin entisen isäntäni, Biörenstam'in palveluksesta. Tuohon viimeiseen kysymykseen vastasin, etten tahtonut sanoa sitä, mutta uskoin kyllä, että herra Biörenstam itse sanoisi totuuden, jos tahtoisin tietoa siitä — kaikista vioistaan huolimatta oli hän aatelismies kuitenkin joka tapauksessa.
On hullunkurista, että voi ja täytyy näin puhua itsestään. Olen kuitenkin koettanut pysyä totuudessa niin hyvin kuin olen saattanut. Olen kertonut hänelle, että tuo Biörenstam herranen on tehnyt haaksirikon elämän merellä, että hän nyt pysyttelee sillä rososella kallion kielekkeellä, mihin pelastui odottaen sitä aaltoa, joka nielee hänet syvyyteen.
"Ja rouva tietää, että rotat pelastautuvat laivasta, joka on tuomittu haaksirikkoon."
Hän katsoi hyvin ihmeissään minuun. Hän aikoi lausua jotain — mutta siitä ei tullut mitään. Tuo on, kuten jo huomautin, hänelle hyvin tavallista.
Niinpä hän esimerkiksi yhtenä aamuna — hän käy yhä vieläkin aamuisin kävelemässä, joten tapaamme toisiamme melkeen joka päivä puistossa — huudahti:
"Yhä vieläkin näin ihana ilma!"
"Siltalassa ei aurinko koskaan näy väsyvän loistamaan."
"Tänä vuonna — niin — arvatenkin taas pehtorin ansio."
"Älkää puhuko niin, rouva, tuo iäti selkeä taivashan voi tehdä ihmisen hulluksi — ellei kohta ala sataa, niin ei mikään voi pelastaa kylvöä."
"Voi, sadetta kyllä aina saadaan — kiittäkäämme Jumalaa auringosta."