Vastapäätä Daytonin perhettä asuu Moren perhe, ja jälkimäinen on edellisen suora vastakohta.
Kaikki on Moressa mitä hienointa ja täydellisintä. Ajotiellä ei ole ainoatakaan heinänkortta; nurmikko on kuin samettia; kukkaspenkit ovat aina kukassa; hedelmäpuut ja viiniköynnökset kasvavat parainten pomoloogisten teosten mukaisesti. Huoneissa on kaikki mitä oivallisimmassa järjestyksessä; kaikki käy kuin koneessa; ruoka on mainiota, kerrassaan erinomaista; jokainen kappale on mallikelpoisinta lajia. Lapsia näytään kasvattavan erehtymättömästi — niin huolellisesti heitä tunnutaan opetettavan ja nuhdeltavan. Mitään ei jätetä sattumuksen varaan, mihinkään ei ryhdytä tarkoin punnitsematta, millä tavalla olisi parasta, ja siksipä saavutetut tuloksetkin tuntuvat heidän vaatimattomista, luonnollisista naapureistaan kummallisilta.
Mutta sittenkään eivät morelaiset ole onnellisia. Huolimatta kaikista täydellisyyksistään eivät he ole edes kymmenenneksi osaksikaan niin tyytyväisiä kuin Daytonin perhe vähäpätöisiin toimiinsa.
Molemmilla tyttärillä Hannalla ja Manalla on luonnostaan hyvin kaunis ääni ja lapsina he lauloivat sievästi ja miellyttävästi kuin livertelevät pikku lintuset. Mutta kun paraimmat opettajat olivat heitä opettaneet ja he olivat etevimpiä taiteilijoita kuulleet, eivät he enää milloinkaan laula eivätkä soita — piano on sulettu ja heidän äänensä vaienneet. Jos pyydät heitä laulamaan, vastaavat he etteivät he enää milloinkaan laula; isä on niin erinomaisen soitannollinen, ettei hän siedä tavallista laulua eikä soittoa.
Kuultuansa Jenny Lindiä, Grisiä, Albonia, Mariota ja muita sävelmaailman kuuluisuuksia on koko perhe päättänyt olla laulamatta. Heidän laulunsa ei ole enää minkäänarvoista.
Samasta syystä tyttäret, joita kuuluisa maalari puolen vuoden ajan oli opettanut, inhoten viskasivat siveltimensä ja repivät aika sievät ja miellyttävät harjoitelmansa, joita heidän rehelliset naapurinsa ihaillen ihailivat. Jospa he voisivat piirustaa niinkuin Scratchalini, jos he voisivat toivoa tulevansa oikeiksi taiteilijoiksi — he selittävät — niin kyllähän he sitten jatkaisivat; mutta nyt he ovat oppineet kylliksi nähdäkseen, että taide on elämäntyö. Ja kun he eivät voi siihen elämäänsä uhrata, niin ovat he päättäneet olla sitä laisinkaan harjoittamatta.
Samasta syystä he ovat lakanneet kirjeitäkin kirjoittamasta. Jos heidän käsialansa olisi mallikelpoinen, jos he kerrassaan moitteettomasti osaisivat äitinkieltänsä, jos he olisivat nerokkaita ja sukkelia ja heidän mielikuvituksensa rikas kuin etevinten kirjailijain — silloin he mielellään ja uutterasti kirjeitä kirjoittaisivat. Vähempään he eivät tyydy. Eivätkä he kirjoita riviäkään, jollei ole henki kysymyksessä tahi joku muu erinomainen seikka. Ja he osaavat kirjoittaa hauskoja, miellyttäviä, naisellisia kirjeitä ja luonnollisesti osaisivat vieläkin paremmin, jos vähänkin harjoittaisivat.
Surut ja huolet painavat rouva Moren mieltä. Synkkänä hän istuu komeassa, hyvästi järjestetyssä kodissaan ja puhellessasi hänen kanssaan hämmästykseksesi kuulet kaiken hänen talossaan olevan mitä kauheimmassa epäjärjestyksessä. Kysyt tietysti syytä ja hänen vastauksistaan huomaat, että hän on hankkinut tietoja elämästä Euroopan sivistyneimmissä valtioissa ja tahtoisi kaikki työnsä ja tehtävänsä niiden mallin mukaisesti toimittaa eikä ole jaksanut siihen päästä. Sinä kehut hänen keittäjäänsä ja hän vastaa valittaen:
— Kyllähän hän aina jotain osaa, mutta kunnon keittäjäksi hänestä ei ole.
Sinä ihmettelet hänen leipäänsä, kahviansa, leivoksiansa y.m. ja hän kuuntelee huokaillen.