— Niin, hän myöntää, syötäviähän ne ovat, eivät toki huonompia; mutta olisittepas nähnyt leivoksia muutamassa Pariisin kahvilassa ja leipää erään englantilaisen aatelismiehen linnassa, jossa oli oma leipomo ja ranskalainen leipuri, joka ei muuta tehnytkään kuin paranteli leivän valmistustapoja.
Ja niitä ajatellessa ovat kaikki muut leivät ja leivokset huonoja ja mitättömiä.
— Mutta siihen on minun täytynyt mukautua, hän huoaten lisää.
Koko taloudenhoito näyttää tuosta säntillisestä ja vaativaisesta naisesta olevan kuin kukkula kukkulan vieressä ja tunturi tunturin takana; mitään hänen laajassa, oivallisesti hoidetussa talossaan ei ole kylliksi hyvää, siksi vain että hädin tuskin jaksaa sietää.
— Tottapa se täytyy niin jättää, sanoi hän raukeasti, kun kaikki hänen ympärillään häärivät, koettaen tehdä hänelle mieliksi.
— Anna olla Hanna, enhän minä milloinkaan voi toivoa saavani teitä tekemään mitään kunnollisesti.
Keskellä rikkauksia ja lahjoja, joita hänen naapurinsa kadehtivat, on hän kuitenkin sanomattoman levoton ja onneton. Vaativaisen luonteensa takia on hän tyytymätön sekä itseensä että muihin. Tyytyväisyydestä, joka on syntynyt molemminpuolisesta hyväksymisestä ja toistensa pyrkimysten kunnioittamisesta, on tuskin tietoakaan koko perheessä. Jokainen vaatii itseltään ja toisilta niin paljon, etteivät he milloinkaan voi toisiansa tyydyttää ja siksi he pelkäävät toisiansa. He eivät voi laulaa toisilleen, eivät kirjoittaa, eivät edes vapaasti puhellakkaan toistensa kanssa, sillä kukin tietää toiset niin kauhean vaativiksi ja ankarasti arvosteleviksi.
Vaikka kaikki salaisesti halveksivat toisella puolen tien asuvia vaatimattomia naapurejaan, jotka ovat hautautuneet tietämättömän tyytyväisyyden syvimpään pakanuuteen, niin sittenkin komea Juho herra useasti salakkali pistäytyy Daytoniin viettääkseen hupaisan illan vaatimattoman, hauskan perheen seurassa. Hän laulaa heidän kanssansa iloisia lauluja vanhalla rämisevällä pianolla säestettäessä. Ja hän vertaa siellä viettämiänsä mieluisia hetkiä kotinsa kolkkoon yksitoikkoisuuteen.
Kate Daytonin ääni on tosin harjautumaton, ja monasti hän laulaa väärinkin, mutta hän on niin herttaisen iloluontoinen, että se muihinkin tarttuu ja tuskin hän on istuutunut soittamaan ja toiset yhtyneet reippaaseen lauluun, kun nuoren Juho herran mielestä on maailmassa sittenkin jotain taiteellisesti kaunista laulua parempaa. Ja kun he tanssivat, ovat arvoituksilla ja leikkivät huolimatta mistään muusta kuin omasta hauskuudestaan, silloin alkaa Juho miettiä, eikö viisaus todellakin ole hulluutta, jos tietämättömyys tuo sellaista siunausta.
Hanna ja Maria nauravat veljensä mieltymykselle, mutta sama on laita heidän itsensäkin. Daytonissa käydessään ovat he aimo sankaria; heidän piirustuksiaan niin ihaillaan, heidän laulunsa niin huimaa, ja siten he halveksimillaan lahjoilla ilahuttavat kiitollisia naapurejaan. Ja miten onkaan, on Hanna More varsin suosiollinen Wille Daytonille, joka häntä huomattavasti ihailee. Eikä hän pidä hänestä vähemmän sen vuoksi, että hän, iloinen ja rehellinen poika, vaatimattomuudessaan ja kainoudessaan pitää häntä ihmeellisen taitavana ja täydellisenä.