"Sen tahdon tehdä", sanoin nousten istualtani ja ai'oin jättää hyvästi, melkein samalla kiireellä, kuin jos olisin noussut ylös hammaslääkärin tuolilta, vaikean hammasleikkauksen perästä.
Nyt kuulin kotia palaavien tyttöjen ääniä ulkoa, mutta minä sanoin tärkeiden töiden pakoittavan minua joutumaan kotiin, jonne oitis kiiruhdinkin sellaisessa tuskassa, ett'ei pahin vihollisenikaan olisi voinut toivoa minulle pahempaa. Rouva van Arsdel, kuten hellätuntoinen neuvonantaja ainakin, joka pelkää loukkaavansa tunteitamme, ei sanonut mitään varmaa, mutta kuitenkin kylläksi, saattaaksensa minut levottomaksi. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko huhu noussut? Oliko tämä ehkä viittaus Evalta itseltä? Olikohan Eva kertonut tunteistani äidillensä ja hänen kauttansa tahtonut varoittaa minua vaarasta?
Pieni romanini oli nyt kerrassansa katkaistu. Rakkauden haaveksimisia vartioitsee, samoin kuin salaisia aarteita, kauheat peikot, joista saduissa puhutaan. Ne katoavat kun sanankin vaan lausumme. Ne ovat ihanien unien kaltaisia, jotka katoavat samalla kuin heräjämme, samalla kun luomme silmämme auki. Levottomana kääntelin itseäni koko yön vuoteellani ja päätin olla aivan menemättä van Arsdel'in perheesen, välttääkseni, ett'en Evaa näkisi — joka oli hyvin tyhmästi tehty, asiain näin ollessa.
Seuraavana aamuna huomasin toki, ett'ei sopinut näin yht'äkkiä lopettaa käymistäni van Arsdel'in perheessä, jos tahdoin välttää Jim Fellows'in muistutuksia ja kysymyksiä. Päätin sentähden vähitellen luopua tavoistani.
* * * * *
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Omituisia muutoksia on täällä tapahtunut sitte kun Sinulle viimeksi kirjoitin. Enpä todella tiedä mitä minun pitää ajatteleman. Muistathan mitä kerroin pääsiäisillasta, eräästä henkilöstä, hansikkaastani ynnä monesta muusta asiasta. Loppupäätös, jonka sinä kaikesta tuosta teit, oli luultavasti juuri samanlainen kuin minunkin tekemäni. Minä en voinut selittää kaikkea tuota muulla kuin yhdellä tavalla, ja jos sinä, rakas Bellani, olisit täällä, niin voisin kertoa monta vähäpätöistä kohtaa, jotka toki yhteenlaskettuina todistavat, että hänen tunteensa minun suhteeni eivät ole ainoastaan ystävyyttä. Minä luulin, ett'en voisi siinä erehtyä. Tuskinpa kului ainoatakaan päivää, häntä näkemättäni. Hän oli kumminkin yhden päivän viikossa Jim'in kanssa luonamme, ja sattumoilta me tapasimme toisemme lukemattomia kertoja. Kun me esimerkiksi päivällisten jälkeen olimme tavallisella ajomatkallamme "Central Park'issa" istui hän aina Jim'in kanssa eräällä penkillä meitä odottamassa, ja kun vaunumme pysähtyivät ja me astuimme ulos kävelläksemme, olivat he aina meitä auttamassa vaunuista pois. Alice ja Jim kävelivät yhdessä ja herra Henderson seurasi minua noiden somain lehtimajain ja rotkojen läpi, jotka ovat niin erittäin miellyttäviä. Minä en ole tuntenut kaikkia niitä ihanuuksia, joita "Central Park'issa", löytyy, ennenkuin vasta tänä keväänä! Arvaathan, että me täten olemme tulleet hyvin tuttaviksi toistemme kanssa. Hän on kertonut minulle kaikki itsestänsä, kodistansa, äidistänsä — koko elämänsä on hän kuvannut eteeni. Ystävä ei voi avo-sydämellisimmin puhua ystävällensä, kuin hän puhui minulle ja minäkin, rakas Bellani, olen haastellut hänen kanssansa aivan ujostelematta. Nyt tunnemme me toinen toisemme aivan perin pohjin. Parin viikon ajalla olen joka päivä odottanut jotakin ratkaisevaa tapausta; olen vaan odottanut, että hän sanoilla lausuisi sen, jonka hänen katseensa ja käytöksensä jo kauan ovat ilmoittaneet. Mutta kunnes hän puhuu, olen minä varallani; minä en millään ehdolla tahdo hänelle näyttää kuinka paljon minä pidän hänestä, sillä, niinkuin tiedät, rakas Bellani, olen ylpeä ja olen aina säästänyt sydämeni vapautta pyhimpänä aarteenani. Ystävyytemme on erittäin hauska, miellyttävä, mutta en ai'o antaa sen käydä aivan välttämättömäksi itselleni. Tahtoisinpa sangen mielelläni tuntea hänen tunteensa — en juuri sentähden, että minä niistä niin suuresti välitän, mutta niinkuin tiedät, olemme aina uteliaat oppiaksemme tuntemaan huvittavia ilmiöitä. Kun pääsiäis-iltana näin tuon pienen kujeen hansikkaani kanssa, ajattelin: no nyt on kala verkossani, mutta mitä vielä; ihmeekseni ei siitä ole tullut sen enempää ja myöntää minun täytyy ett'en nyt enää tiedä mitä minun tulee ajatella. Väliin olen ajatellut, että hänellä ehkä on joku este, joku vanha lupaus jollekin naiselle, ehkä tuolle "Karolina-serkulle;" mutta hänestä hän haastelee kanssani suurimmalla tyyneydellä. Väliin taas ajattelen: ehkä on hän kuullut huhua kihlauksestani herra Sydney'n kanssa; mutta jos niin on, miks'ei hän saata kysyä? Olen aina valmis sanomaan hänelle, miten asian laita on jos hän kysyisi, mutta minä en ala puhua. Ehkä hän, niinkuin Ida luulee, on ylpeä ja köyhä eikä tahdo kosia rikasta, kelvotointa tyttöä. Mutta tässä ei auta mikään; hänen täytyy kosia, jos hän tahtoo saada minut omaksensa, sillä minä en ai'o sitä tehdä. Hänen täytyy kosia, minä en sitä tee. Jos hän kosisi niin ehkä sanoisin kuinka paljon enemmän minä pidän jalosta, uskollisesta sydämestä, kuin kaikesta siitä, mitä herra Sydney'llä on tarjottavaa. Väliin minua melkeen harmittaa kun hänen silmänsä ilmoittavat niin paljon ja hänen suunsa niin vähän. Tekeepä mieleni ruveta liehakoitsemaan jonkun toisen edessä pakoittaakseni häntä avaamaan suuria silmiänsä vielä enemmän ja käyttämään puhe-voimaansa. Väliin taas leimahtaa sisimmässäni joku vähäinen koston tunne ja silloin tekee mieleni käyttää kynsiäni, noita hienoja sametti käpälöitämme, jotka meillä ovat piilossa.
Keskiviikko iltana.
En tiedä mikä kumma lie tapahtunut eräälle henkilölle, sillä olomme ovat nyt tykkänään muuttuneet. Tuskinpa olen nähnyt häntä kertaakaan koko viikon ajalla. Hän tuli tosin Jim Fellows'in kanssa tavalliselle viikko-kestillemme, mutta hän ei mennyt Idan luo, eikä lähestynyt minua, vaan näytti koko illan olevan kauheassa tuskassa päästäksensä pois. Hänkin oli Elmore'n häissä, mutta sielläkään emme vaihtaneet sanaakaan. Minä kyllä huomasin kuinka hän seurasi kutakin liikettäni ja katseli minua etäältä; mutta niinpian kun minä tulin siihen huoneesen, jossa hän oli, siirtyi hän seuraavaan huoneesen ja asettui aina niin, että hän sai katsella minua. Tuopa harmitti minua, ja arvelin: koska ylpeä herrani haluaa tarkastella mitä teen, niin tahdon antaa hänelle jotakin katsottavaa, ja aloin liehakoida Jerrole Rivingston'in edessä, josta en pidä vähintäkään lukua, ja koetin tahallani viehättää noita viiksi-huulisia keikareita, joita tavallisesti huvikseni ärsyttelen. Minä kyllä huomasin että hän oli onnettoman näköinen — ja se oli minulle suuri huvi — mutta ei hän sittenkään lähestynyt minua ennen kuin juuri poislähtiessämme, jolloin hän tuli luokseni ja pyysi minua vähän viivähtämään, sanoen, ett'ei hän ole koko iltana nähnyt minua vilahdukseltakaan. Sepä toki oli liian paljon. Aivan viattomana ja teeskennellyllä hämmästyksellä kysyin minä: "Katsokaas herra Henderson'ia, oletteko tekin täällä? Missä te olette kaiken iltaa olleet?" jonka lausuttuani riensin ulos, ylpeänä. Hänen viimeinen silmäyksensä, kun portahilla katsahdin taakseni, oli todella tragillinen. Hän on aivan kuin arvoitus; mutta minä en tahdo enää pitää lukua hänestä. Vapaehtoisesti hän tuli, vapaehtoisesti hän myös saapi mennä. Mutta eikö ole harmillista, ett'ei hän tällaisessa tilaisuudessa voi tehdä yhtä ainoata kysymystä, kun sillä pääsisimme koko rettelöstä! Ystävyys miehen ja naisen välillä on ainoastaan puheen-parsi, eikä mitään muuta. Nuot miehet ovat niin paljon meitä etevämmät. He voivat tulla aina lähemmäksi ja lähemmäksi meitä, miellyttävät meitä ja saattavat meitä sellaiseen tilaan, ett'emme enää voi olla niitä paitse, mutta sitte he kääntyvät meistä pois ja me emme saa kysyä miksi he sen tekevät, emme edes olla huomaavinammekaan tätä muutosta. Ei, naisen, joka menee ystävyyden-liittoon miehen kanssa, täytyy tehdä itsensä sydämettömäksi, voidaksensa kääntyä sinne tahi tänne, aina sen mukaan miten tuo ystävä kääntyy. — Kuitenkin olen pahoillani hänen tähtensä, mutta omahan hänen on syynsä — miks'ei hän ollut suora käytöksessänsä?