"Eva ei ymmärrä rahan arvosta enemmän kuin vastasyntynyt peipon poika", sanoi hänen isänsä.
"Mutta nuot vastasyntyneet peipon pojat taitavat toki laittaa pesiä itselleen, kun heidän aikansa tulee", vastasi hän. "He eivät vaivaa aivojansa kiinityksien hankkimisella, eikä korkojen laskemisella, vaan laulelevat ja ovat aina iloisia, ja kuitenkin käy heille aina hyvin; samoin toivon itsellenikin käyvän."
"Mutta sinulla on suuri taipumus miellyttävimmällä tavalla menettää rahoja, sen minä kyllä tiedän", muistutti herra van Arsdel.
"Kuinka voit, isä, noin moittia omaa tytärtäsi! Minulle ei anneta sitä arvoa, jonka ansaitsen. Sisimmässäni löytyy oikea nerollisuus talouden hoitoon. Harry on luvannut opettaa minulle kauppa-kirjan pitoa ja kun kuulun tuohon sukuun, joka aina voittaa opettajansa, niin luulen, että voin kuuden kuukauden kuluttua tuoda esiin jonkun uuden tavan kirjan pidossa. Jahkapa saan oman kodin niin varmaankin tulette minua tervehtimään; minä tahdon tehdä sen mitä hauskimmaksi, iloisimmaksi ja valoisimmaksi ja kestitän teitä aina hyvällä ruo'alla. Minun kodissani saapi kukin mitä vaan haluaa, siellä saapi kukin huvitella itseänsä miten vaan tahtoo, siitä ihmiset pitävät."
"Senpä kyllä uskon, mutta taloja ei kasva puissa, niinkuin itse tiedät", sanoi herra van Arsdel.
"Mutta onhan minulla kuusi tuhatta dollaria, jotka isän-äiti lahjoitti minulle."
"Ja kuinka suuren talon luulet sillä voivasi ostaa?"
"Ehkäpä niin suuren kun se oli, jossa sinä ensin asuit äidin kanssa."
"Sinä et tyydy sellaiseen asuntoon."
"Miksikä en? Olemmeko me paremmat kuin te?"