Morsiameni perheessä oli tunteet minua kohtaan hyvin erinlaatuiset. Rouva van Arsdel näkyi kärsivällisesti tyytyvän kohtalon tutkimattomiin töihin ja herra van Arsdel näkyi vähitellen muuttuvan ystäväkseni. Ida oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja Alice'kin yhtyi vihdoin meidän puolueesen, joka olikin luonnollista, sillä iloiset, jalot, nuoret tytöt ovat aina taipuvaisia katselemaan elämää sen valoisalta puolelta ja suosivat aina nuorien rakastavien onnea.
Minä kirjoitin kaikesta mitä oli tapahtunut äidilleni, joka, jos hän teki päätelmiä minun kirjeeni mukaan, olisi voinut luulla, että "Hesperian sadut" ovat todellisuudeksi muuttuneet, ja että todellakin löytyy naisia, jotka ovat muodostetut ainoastaan hyvistä ominaisuuksista. Sekä lapsuuteni morsian, että nuoruuteni uni-morsian ilmaantuivat elävinä, liikkuivat ja hengittivät tässä lumoavassa, todellisessa morsiamessani. Minä koetin muilta salata onneani, koetin olla maailman silmissä tyyni ja levollinen, koetin uskottaa muita, että olin järkevä ja kylmä enkä sokaistu ja lumottu, niinkuin todella olin. Kaikki ihmiset näyttivät nyt erittäin ystävällisiltä silmissäni, ja toivoin oikein sydämestäni, että kaikki ystäväni joutuisivat kihloihin. Kuinka ihminen voisi olla onnellinen, ellei hän nauti samaa onnea kuin minä? Mutta eipä kenkään voinut olla yhtä onnellinen kuin minä, sillä eihän löytynyt kuin yksi Eva, ja hän oli minun!
Joka aamu, kun heräsin, tunsin omituisen ilon väristyksen ruumiissani. Oliko tämä kaikki todellakin totta? Vieläkö hän oli tässä maailmassa, tahi oliko tuo sanomattomasti suloinen kangastus sumuna kohonnut taivaasen? Minä vapisin kun ajattelin ihmis-elämän katoavaisuutta. Oliko mahdollista, että hän voisi kuolla? Oliko mahdollista, että onnettomuus rautatiellä, että varomatoin askel, että lääkärin hairahdus voisi saattaa tämän kalliin elämän murtumaan kuin vesi-kuplan, voisi saada Evan katoamaan maan päältä? Rakkauteni tuimuus johdatti ajatukseni kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ihmis-elämää uhkaavat. Kuhunkin iloon on suljettuna yhtäsuuren surun mahdollisuus. Rakkaus, jos ei mikään muu, saapi meidät huomaamaan oman heikkoutemme ja sentähden rukoillen laskemaan aarteemme taivaallisen isämme varjeluksen alle.
Väliin tuntui liian rohkealta toivoa, että hän todella eläisi niin kauan, että saisin häntä kerran vaimokseni kutsua. Joka aamu vein hänelle tuoreen orvokki-kääriön ynnä sydämellisiä tervehdyksiä, vakuuttaakseni itseäni, että hän vielä eli maan päällä. Sitte tein väsymättä työtä koko päivän, ajatellen aina vaan tuota miellyttävää, pientä kamaria, jossa tapasin hänet, kun ilta tuli. Ken uskaltaa väittää että nyky-aika on prosaillinen? Kuolematoin poesia naisen ja miehen välillä on yhtä elävä, yhtä tuores nyt, kuin se oli edenin kukka-tarhassa.
Muuan mainio kirjailija puhuu siitä vapaudesta, jonka mies saavuttaa, kun hän on löytänyt elämänsä johdattajan. Hänen ei tarvitse enää olla kohtelias ketään muita kohtaan kuin häntä, hänen ei tarvitse pitää lukua muiden hymyistä tahi harmista. Lempeni ihana ruhtinatar oli valinnut minut kumppaliksensa, ja kun hän rakasti minua, niin mitä minä välitin muusta maailmasta!
Se ei minua laisinkaan surettanut, että hänen äitinsä ja tätinsä pitivät minua karttamattomana onnettomuutena, jota täytyy kärsiä, tahtoipa tahi ei. Vähät minä pidin lukua noista kylmistä katseista ja pistävistä lauseista, niinkauan kuin kulta-kähäräinen Ariadne'ni piti kiini siitä langasta, joka johdatti minut tämän labyrintin läpi, ja joka antoi minulle sen taika-avaimen, jonka avulla sain oven auki. Kun kerran jälleen pääsin hänen pieneen "Italiaansa", — tuohon miellyttävään kamariin, jossa ensin tutustuimme — naureskelimme, puhelimme ja teimme muistutuksiamme kaikesta muusta maailmasta. Keskustelun aineista ei ollut koskaan puute, eikä kenkään voinut olla onnellisempi kuin me.
"Etpä arvaa, Harry, mikä työ meillä on ollut Maria-tädin kanssa", sanoi Eva eräänä iltana, sitte kun kihlauksemme oli julkaistu. "Tiedäthän, että hän on äitini vanhin sisar ja kun äitini on ollut pehmeäluontoinen, on Maria-täti aina hallinnut sekä häntä, että meitä. Hän päättää niin jyrkästi kaikista äitini asioista, että varmaankin luulen äitini pelkäävän häntä. Ei Maria-täti ole paha-luontoinen, ei suinkaan; mutta hän pitää aivan luonnollisena asiana, että hänen tulee hallita koko maailmaa, ja hän hämmästyy aina suuresti, kun hän huomaa, ett'ei hän taida sitä tehdä. Minä en ole koskaan vastustanut häntä, sillä on aina paljon helpompi antaa perään, kuin vastustella; ja sanoohan katekismuksemme sitä paitsi: olkaat kuuliaiset teidän opettajillenne ja isännillenne."
"Mutta nyt luulit tulleesi asemaan, jossa myöntyväisyys ei enää ole mikään avu."
"Aivan niin. Ida saarnasi aina, että meillä täytyy löytyä rohkeutta olla väliin mielistelemättäkin, jos tahdomme saada jotakin toimeen tässä maailmassa; senpätähden minäkin istuin korkeille hevosilleni ja peloitin Maria-tädin myöntyväisyyteen."
"Silloin lienet todella ollut peloittava", muistutin minä nauraen.