"Sen me tahdomme tehdä", vastasi Eva; "toivoni on aina ollut saada pieni soma huone, joka olisi minun omani, ja jossa minä voisin näyttää kaiken kuntoni. Minulla on koko joukko mieli-kuvitteluja, jotka tahdon toteuttaa omassa kodissamme, ja luuloni onkin, että voin tehdä sen hauskaksi."
"Ell'et sinä voi, ken sitte voisi sen tehdä?" kysyin minä ihastuneena.
"Katsos tänne, Harry", lisäsi hän, "minulla on jo alku tiedossa. Kaikki taulut tässä pienessä huoneessa ovat minun, ostetut minun kuukaus-rahoillani; ne kuuluvat kokonaan minulle, ja ajattelepas, kuinka taulut somentavat huonetta! Sinä tiedät myös, että meillä on kuusi tuhatta dollaria, jotka isäni äiti lahjoitti minulle! Päälliseksi, huomaapas herraseni, koko hopeainen kermakulppo ja kuusi ruokalusikkaa! No, Harry, eikös minulla ole oivallisia perinnöitä, vaikka isäni kadottaisikin kaiken omaisuutensa?"
Tässä oli jotakin, joka muistutti minua lapsuuteni, aikoja sitte kuluneista päivistä, kun Susie ja minä laitoimme pienen pesämme suuren vahterin alle ja kokosimme kastanja- ja pähkinä-varastojamme, sekä tuumimme yksivakaisesti vastaisesta elämästämme, yhtä viattomina, kuin kaksi oravaa, ja minä hymyilin kyyneleet silmissä. Minä juttelin Evalle pienen eidyllini, ja sanoin, että se varmaan oli kangastus hänestä, ja että minun pieni lapsuuden-enkelini oli johtanut minut hänen luokseen.
"Sinun pitää kerran viedä minut sinne ja näyttää minulle ne paikat, joilla te yhdessä leikitte, ja siellä me noukimme mansikoita ja kukkia ja kuuntelemme peipon viserrystä", sanoi hän. "Ah, maailma ei ymmärrä, kuinka vähällä voidaan olla onnellisia!"
"Niin, ne, jotka ymmärtävät hakea onnea", vastasin minä.
"Ihmiset koettavat hankkia rahoja, saadakseen esineitä, joita he eivät tarvitse, sillä tarpeettomiahan ovat nuo suuret kutsumukset ja kemut, ja kaikki niitä seuraava ylellisyys, turhamaisuus ja kuolettava ikävyys; sillä maksaahan yksi ainoa niistä yhtä paljon, kuin tarvittaisiin koko perhekunnan vuotiseksi elatukseksi New Hampshire'ssa. Minä toivon, että asuisimme siellä."
"Sitä minäkin toivon kaikesta sydämestäni, mutta minun työni pakoittavat minut olemaan täällä; sentähden täytyy meidän laittaa itsellemme pieni koti Newyorkissa. Minun täytyy aina olla kirjanpainajain läheisyydessä ja näiden juoksupoikain kiusattavana, jotka käyvät käsikirjoituksia vaatimassa; mutta kesällä lähdemme New Hampshire'en äitini luokse ja elämme oman päämme mukaan."
"Tiedätkös, Harry", sanoi Eva hetken ääneti oltuaan, "minä olen huomannut, että Sofie Elmore todella on ihastunut Sydney'hin. Minä en käsitä, kuinka se voi käydä laatuun, mutta niin on kuitenkin asian laita. Toivotko, että he joutuisivat kihloihin?"
"Totta kaiketi", vastasin minä. "Minä toivon, että kaikki kunnon ihmiset menisivät kihloihin ja tulisivat yhtä onnellisiksi kuin me. Sillä tavalla minä selvitän nais-kysymyksen."