"Armahani", sanoin minä, "tämä näkyy olevan alku johonkin suurempaan tapaukseen. Olenpa utelias saamaan tietää mitä sitte seurasi."
"Sitte aloin näin: 'Suokaa anteeksi hyvä rouva Baxter; mutta minä olin niin varomatoin, että annoin tuulen viedä nenä-liinani akkunasta ulos, ja se putosi teidän kukka-tarhaanne.' — Olisitpa nähnyt mikä ihastuttava pune nousi hänen poskillensa, kun hän vastasi kohteliaasti: 'Minä riennän oitis noutamaan sen sinulle!' — 'Ei suinkaan', vastasin minä, 'älkää vaivatko itseänne. Jos suvaitsette niin menen itse mielelläni alas pieneen kukka-tarhaanne.' — Ja loppu-seuraus oli se, että menimme yhdessä tarhaan, jossa puhelimme kauan kukista ja muistakin asioista. Hän poimi minulle ison kääriön kauniita kukkia ja minä kerroin hänelle meidän pienestä kukka-tarhasta, mitä ai'on kylvää ja istuttaa siihen, vaikka myönsin olevani aivan outo sellaisissa toimissa, mutta pyysin, että hän hyväntahtoisesti opettaisi minua siinä. Sitte vei hän minut mitä miellyttävimpään, pieneen vieras-huoneesen, jossa sekä matto, että istuimien päällisteet olivat verasta, ja akkunat täynnä kukkia. Siinä oli monta kirjavaakin kukkaa, vaikka se oikeastaan kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikki kirjavuus on vältettävä. Monta hyvää opetusta sain minä häneltä, ja hän lupasi tulla tänne opettamaan minua miten järjestäisin kasvini ja kasvattaisin murattiani niin, että se peittäisi koko tämän akkunan. Hänen murattinsa muodostaa oikean lehti-majan."
"Ja loppu-päätöksenä kaikesta tästä oli se, arvaan minä, että vannoit hänelle ikuista ystävyyttä, se on aivan Evani kaltaista."
"Aivan niin."
"Etkä ollut laisinkaan ylpeä suku-perästäsi?"
"En vähintäkään. Minä inhoan kaikkea ylpeyttä."
"Ehk'et edes tiedä mikä hänen miehensä on?"
"Tiedänpä kun tiedänkin; hän on kello-seppä. Sen sain tietää sen kautta, että hän näytti minulle erästä hyvin taitavasti tehtyä, omituista kelloa, jonka hänen miehensä oli valmistanut."
"Tämä on varmaankin kauheasti alentavaista Maria-tätisi silmissä."
"Minä en pelkää Maria-tätiä, en pelkää koko maailmaa! Minä olen nyt naimisissa, ja teen kaikkia mitä itse pidän parhaimpana. Tiedäthän sitäpaitsi, että kweekarit eivät ole maailman lapsia. He ovat astuneet erilleen maailmasta eivätkä kuulu siihen enää. Tuon pienen olennon seura on todellakin virvoittava; hän lausuu niin sydämellisesti 'sinä' ja 'sinun.' He ovat vastanaineita, niinkuin mekin. He eivät ole asuneet täällä kuin yhden vuoden ja kuitenkin tuntee hän jo kaikki tämän kadun varrella, ymmärrettävästi ei maallisella tavalla, mutta hän on käynyt katsomassa mitä hän voisi tehdä heidän edukseen ja tarjoamassa heille apuaan ja ystävyyttään. Eikö tämä ole tavallansa pieni Arkadia?"