Vaikkapa hän suureksi osaksi olikin näkymätöin vaikutin ja perus-syy kaikkiin toimiini, tarvitsin kuitenkin tähän aikaan kaikki voimani elämäni aineellisen osan perustamiseksi, niin että juuri tähän aikaan ajattelin naimista vähemmin kuin koskaan ennen. Newyorkissa ei minulla ollut ainoatakaan tuttavaa, eikä ollut aikaa niitä hankkiakaan. Matkoillani olin käynyt monessa kaupungissa. Olin ollut Parisissa, Roomassa, Florens'issa ja Neapelissa; mutta en nähnyt missään muualla paitsi Lontoossa niin epä-idealista ja epä-runollista kaupunkia kuin Newyorki on. Lontoo, rasittavalla kolkkoudellansa ja pyrinnöillänsä hämmästyttää, mutta masentaa ja jäädyttää sielumme; Newyorki sitä vastoin oli mielestäni kuin palava uuni, jossa kaikki silmänräpäyksessä palaa poroksi. Oitis tänne tultuani päätin kätkeä ja sulkea sydämeni sisimpään kaikki mitä mielestäni oli pyhää, arkaa ja hentoa, suojellakseni, ett'ei tuo kuuma liekki sitä kärventäisi, turmelisi ja kuihduttaisi. Balzac on lyhyellä, terävällä tavallansa lausunut Newyorkista, että se on kaupunki, jossa "ei ole uskoa, toivoa eikä armeliaisuutta;" ja kun hän ei ole koskaan itse siellä käynyt, arvelen, että hän oli saanut tämän käsityksen jonkun onnettoman maamiehensä kertomuksesta, joka outona tänne tultuaan oli joutunut masentavan itsekkäisyyden ja onnettoman huolettomuuden kurimukseen. Parisissa kyllä löytyy paljon itsekkäisyyttä, paljon oman voiton pyyntöä, mutta siellä kaikki piiloutuu siveellisyyden huntuun. Parisi hymyilee meille kuin koti, tarjoopi maalaus-näyttelöitä, ruiskulähteitä, puistoja ja käytäviä sekä hyvän tahtoisia, tyhjäntoimittavia ihmisiä, joiden ainoa toimi on — miellyttää muita.
Myöntää minun täytyy, että ensimmäinen tunne, joka valtasi minut, kun aivan outona tunkeuin eteenpäin Newyorkin kaduilla, oli jonkunlainen kumma kauhu, juuri sellainen kuin luulisin tuntevani, jos äkkiä tulisin survaistuksi ihmissyöjäin joukkoon, jotka, vähimmästä loukkauksesta, olisivat kohta valmiit nylkemään minut ja sitten kalvamaan lihat luistani. Kaikki ilmoitti vaan armahtamatointa kiiruhtamista, ja ankara: "pysy mukana, tahi hitto sinut vie, jos viivyt", oli luettavana kunkin kasvoilla, etenkin ajurien ja kuskien; tämäpä teki, että luulin olevani huonosti hallitussa eläintarhassa, jossa joka hetkellä saa varoa, ett'ei peto hyökkää päällemme. Jouduttuani tuttavuuteen niissä piireissä, joissa eri sanomalehtien toimittajat ja kirjailijat seurustelivat, tunsin kylmän tuulen jähmetyttävän koko olentoni ja minusta näytti juuri kuin olisivat he kaikki pukeutuneet rautapaitaan omia sisimpiä ja kalliimpia tunteitansa vastaan ja ikääskuin olisivat varustautuneet kynsillä, tarttuaksensa ja rikki ruhjoaksensa kaikki, mikä heidän eteensä vaan tuli. Kilpailu sanomalehtien välillä oli niin suuri, että oli mielestäni yhtä turhaa tarjota heille mielenkuvittelon tahi tunnon kukkia kuin tarjota teeruusua jollekin meluavalle ajajalle.
Kaikki elämässä ja kuolemassa, tässä maailmassa ja tulevaisuudessa, kaikki taivaassa ja helvetissä, näkyi olevan sopiva keskustelu aine. "Tarjoa kehuen tavaraasi kaupaksi, ilmoita niistä komeilla lauseilla sanomalehdissä ja katso mitä ne sinulle tuottavat!" näkyi olevan lakina kaikelle kaupalle, jonka lain mukaan fantasian hienoimmat kuteet ja tunteiden herkimmät hermotkin, piti merkittämän ja hinnoille pantaman.
Sanalla sanoen, Newyorki on turhamaisuuden suuri markkinapaikka, jossa kaikkia saa rahalla ostaa; tästä ei edes uskontokaan eroa, sillä nykyaikaan pidetään sitä arvossa ainoastaan siinä määrässä, kuin siitä on aineellista hyötyä.
Äitini viimeiset sanat, hänestä erotessani, olivat: "jos mitä yrität, jos rikastut tahi et, niin elä aina nöyränä ja Jumalata pelkäävänä äläkä unohda käydä kirkossa". Ne olivat aina mielessäni ja elähyttivät minua varsin usein.
Näyttipä vallan lystilliseltä ja naurettavalta olla nöyränä ja samalla pyrkiä eteenpäin yhteiskunnassa, jossa ensimmäinen velvollisuus on kukkua aamusta iltaan ja kehua, kerskata ja ylistää omaa puoluettansa niin paljon kuin keuhkot vaan kestävät.
Juhlallisen lupauksen mukaan, jonka minä tein äidilleni, annoin oitis kirjoittaa itseni kristilliseen seurakuntaan.
Tässä lienee oikea kohta lausua, että nuorelle miehelle, joka tarvitsee suojelusta ja eläkettä jalon luonteen kehkeytymiseksi, joka tarvitsee aallon-murtajan, joka estää materialismin aaltojen hyökkäämästä hänen ylitsensä ja hukuttamasta hänen jalomman elämänsä, sille ei löytyne mitään oivallisempaa, kuin antautuminen seurakuntaan, jossa Jumalan sanaa saarnataan ja sakramentteja, Kristuksen sanan ja säädännön mukaan, jaetaan.
Ehkä minun täytyykin myöntää että näissä yhtiöissä varsin usein, seurauksena ihmisellisestä heikkoudesta, löytyy ymmärtämättömyyttä, harha-luuloja, teeskenteleväisyyttä ja erehdyksiä, niin on kirkollinen yhtiö toki aina, mielestäni, paras tähän saakka löytyvä piiri, jossa todellinen, siveellinen kehkeytyminen voipi tapahtua ja sitä paitse emme voi olla, ennenkuin joku muu, samaa tarkoitusta täydellisesti vastaava, ja yhtä kauan koeteltu yhtiö asetetaan sijaan. Kirkollinen yhtiö on matka-joukkio, joka samoaa elämän kuuman hietaerämaan läpi; ja jospa siinä joskus syntyykin riitoja ja jospa sen asioita väliin hoidetaankin huonommin kuin toivottava olisi, niin se toki aina pääsee matkansa perille varmemmin, kuin yksityinen matkaaja, joka on ainoastaan pieni pilkka laajassa erämaassa ja joka varsin usein puhalletaan pois ja häviää tuntemattomiin.
Olen jo kanan huomannut että sen, joka aivoillansa työskentelee joka päiväisen leipänsä edestä, jos hän ei tahdo tätä elintänsä saada piammiten kulutetuksi, täytyy asettaa sunnuntai-päivän täydelliseksi unohduksen välimuuriksi itsensä ja työpäiväin puuhain ja rauhattomuuden välille. Ja eihän unohdus koskaan voi olla täydellisempi kuin silloin, kun me hartauden siivillä kohoonnumme korkeuteen, jossa ihminen tuntee syntyperänsä Jumalasta.