"Pi-hikkainen la-hasi!"
"Tuosta ei ikinä tule loppua", kuului ääni sisältä.
"Ja minä kun tahtoisin niin mielelläni nukkua."
"Kun meidän täytyy olla niin varhain ylhäällä huomenna."
"Ja tämmöistä on elämä joka sunnuntai."
Ja Perrine, joka luuli saavansa nauttia mitä makeinta unta kun vaan oli päässyt katon alle! Monta vertaa parempi hänen oli ollut maata metsässä, vaikka pimeys olikin pelottava ja yksinäisyys kammottava, kuin sullottuna tähän pieneen kamariin, jossa hälinä ja sekasorto häntä kiusasi ja ilma muuttui yhä inhottavamman ummehtuneeksi, niin että hän jo kysyi itseltään oliko mahdollista kestää aamuun asti.
Ulkoa kuului yhä juopuneen La Noyellen lallatusta: "Vaan pi-ikkuinen la-hasi" ja Laïden vastaus siihen: "Kyllä, huomenna!"
"Minä menen auttamaan Laïdea", lausui yksi naisista, "muuten tätä elämää kestää huomiseen asti."
Hän nousikin ja meni alas; mutta silloin syntyi rappusissa vielä entistään pahempi melu ja huuto. Kuului raskaita askeleita, lyöntejä ja alakerrassa asuvien huutoja, he kun metelistä kiukustuneina yhtyivät sekasortoon ja käskivät heitä poistumaan. Koko talo näkyi olevan liikkeellä?
Vihdoin he saivat ulvovan ja huutavan La Noyellen retuutetuksi huoneeseen.