"Sinäpä sitä juuri tahdoit."
"Viemmekö hänet ulos takaisin?"
"Silloinhan tänne ei milloinkaan tule rauhaa."
Sitä Perrinekin ajatteli. Jos elämä on joka sunnuntai samanlaista niin kuinka hän voisi kestää sitä ja kuinka voivat La Noyellen makuukumppalit kärsiä sitä. Eikö ollut Maraucourtissa toisia vuokrahuoneita, joissa saisi levollisempaa unta?
Mutta ei ainoastaan tuo hälinä ja pauhu häntä vaivanneet. Ilmakin tuli tuskastuttavan raskaaksi ja ummehtuneeksi ja kuumuus sietämättömäksi. Sitä paitsi levisi sinne humalaisen naisen tultua niin inhottavaa hajua että hänen mieltänsä oikein rupesi vellomaan.
Vähitellen La Noyellen sanatulva kuitenkin lakkasi, ei kuulunut enää kuin silloin tällöin katkonaisia sanoja, mutta sensijaan hän rupesi kaikuvasti kuorsaamaan.
Mutta vaikka hiljaisuus muuten vallitsi huoneessa ei Perrine kuitenkaan saanut unta, ilma oli hirvittävän painostava, ohimosuonet tykyttivät ja hiki valui virtanaan kiireestä kantapäähän.
Ei ollut vaikea käsittää syytä siihen: häntä pyörrytti, sentähden että oli liian vähän ilmaa hengittää ja joskin hänen huonekumppaneitansa ei tukehduttanutkaan niinkuin häntä, niin oli syy etsittävänä siitä, että he olivat tottuneet elämään semmoisessa ilmassa, vaikka se oli sietämätöntä sille, joka oli tottunut nukkumaan raittiissa metsässä.
Mutta miksipä hän ei voisi tottua hengittämään semmoista turmeltunutta ilmaa, kun nuo talonpoikaisnaiset voivat sitä sietää; hänestä tuntui että pitäisi hänenkin voida yhtä hyvin kuin heidänkin. Epäilemättä siihen tarvittiin rohkeutta ja kestävyyttä. Vaikka hän ei ollutkaan talonpoikaisnainen, niin hän oli kuitenkin saanut kokea ainakin yhtä kovaa kuin kurjin heistä ellei kovempaakin; miksi hän ei siis sietäisi sitä mitä he kestivät? Eihän hänen tarvinnut muuta kuin olla hengittämättä, tuntematta tuota turmeltunutta ilmaa, silloin kyllä uni tulisi ja hän tiesi varsin hyvin että nukkuessa hajuaisti lepää.
Mutta pahaksi onneksi ei ihminen hengitä silloin kuin tahtoo ja niinkuin tahtoo. Ei auttanut suun ja nenän tukkeaminen, hänen täytyi kohta avata huulensa ja hengittää entistään syvempään, kun hänellä ei enää oliot ilmaa keuhkoissansa; ja pahin kaikesta oli että hänen vähä väliä täytyi uudistaa se temppu.