Mutta mitä se teki! Hän ei enää ollut maankuljeksija, jota koiratkin saivat vapaasti haukkua, ja jos häntä huvitti nousta noin aikaisin sängystään, niin hänellä epäilemättä oli siihen oikeuskin — rahalla maksettu oikeus.

Piha oli liian pieni hänen liikkumistarpeellensa, jonka tähden hän astui avonaisesta portista ulos kadulle ja rupesi umpimähkään astumaan suoraan eteenpäin, välittämättä minne meni. Tie oli vielä yön varjojen vallassa, mutta korkealla päänsä yli hän näki jo aamuvalon valaisevan puiden latvat ja talojen kattoja; hetken kuluttua on jo täysi päivä. Samassa kuului kellon kaiku katkaisevan tuon syvän hiljaisuuden. Tehtaan kello löi kolme ilmoittaen hänellä vielä olevan kolme tuntia virkistysaikaa ennenkuin tuli mennä työhön.

Miten hänen tuli kuluttaa aikaansa siihen asti? Hän ei tahtonut uuvuttautua ennen työhön menoa astuskelemalla kaiken aikaa, parempi siis istahtaa johonkin paikkaan odottamaan.

Hetki hetkeltä taivas vaaleni ja esineet hänen ympärillään näkyivät yhä selvemmin enenevässä päivän valossa, niin että hän jo oivalsi missä oli.

Hän oli lähellä yhtä niitä lammikkoja, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, joista oli turpeita kaivettu. Ne näkyivät jatkuvan kauemmaksi, liittyvän toisiin samanlaisiiin vesisäiliöihin, suuriin ja pieniin ja siten jatkuvan suureen jokeen asti, mikäli sieltä vielä turpeita nostettin. Eikö tuo ollut samanlaista kuin se mitä hän oli nähnyt lähtiessänsä Picquignystä, mutta syrjäisempi, autiompi ja ehkä metsäisempikin, niin että varjot pikemmin sulivat yhdeksi?

Hän viipyi siinä hetken aikaa, mutta ei voinut löytää mieleistänsä istuinpaikkaa. Hän jatkoi sentähden astumistansa pientä polkua myöten, joka, jättäen lammikon rannan, vei pienellä kukkulalla kasvavaan metsikköön. Sieltä hän varmaankin löytäisi jonkun kaatuneen puunrungon.

Mutta juuri suunnatessansa askeleensa metsään hän näki lammikon toisella rannalla tuommoisen pienen ruovoista ja risuista tehdyn majan, jota paikkakunnan murteella sanotaan aumuche'ksi ja jommoista talvisaikana käytetään muuttolintujen metsästykseen. Silloin hänelle johtui mieleen, että jos hänen onnistuisi päästä siihen, niin hän siitä saisi hyvän ja syrjäisen turvapaikan, niin ettei kukaan voisi urkkia mitä hänellä oli tekemistä siellä niin ani varhain aamulla. Siellä hän myöskin olisi turvassa kastepisaroilta, jotka helmeilivät alas puiden oksilta muodostaen pieniä vesilätäköitä tielle ja kastellen häntä aivan kuin tavallinen sade.

Hän astui alas kukkulalta ja hetkisen etsittyään hän löysi sen juurella kasvavasta pajupensastosta kapean, tuskin ollenkaan käytetyn polun, joka näkyi vievän metsästysmajaan; hän kulki sitä ja pääsikin perille, ei kuitenkaan aivan, sillä maja oli rakennettu pienelle saarelle, jossa kasvoi kolme suurta raitaa. Nuo puut olivat sen tukena ja leveä oja erotti pienen saaren vieressä olevasta pajupensastosta. Onneksi oli puunrunko pantu ojan yli, ja vaikka se oli kapea ja kasteesta liukas ei se kuitenkaan pelottanut Perrineä yrittämästä. Hän käytti tuota tilapäistä siltaa hyväksensä ja seisoi heti pienen ruokoisen ja pajuisen oven edessä eikä hänen tarvinnut muuta kuin nykäistä sitä ja ovi aukeni.

Maja oli muodoltaan soikean neliskulmainen ja seinät katosta maahan asti tehdyt paksuste ruoko- ja kaislakerroksesta. Joka seinällä oli pieni ulkoapäin huomaamaton aukko, josta voi vapaasti katsella joka taholle; niistä majaan myöskin tuli tarvittava valo. Maahan oli makuupaikaksi levitetty runsaasti heiniä ja sananjalkoja ja nurkassa poikkisahattu puupölkky toimitti tuolin virkaa. Oi mikä viehättävä pesänen! Miten suuri vastakohta se olikaan sille huoneelle, jonka hän äsken oli jättänyt! Ja kuinka paljon parempi olisi nukkua tässä, puhtaassa ja raittiissa ilmassa luonnon hiljaisessa helmassa, heinissä, kuulematta muuta kuin lehtien rapinaa ja aaltojen loisketta. Paljon parempi kuin rouva Françoisen karkeilla lakanoilla, kuuntelemassa La Noyellen huutamista ja kumppanien torumista, tuossa sietämättömässä hajussa, joka häntä vieläkin ahdisti ja tuotti hänelle pahoinvointia. Hän heittäytyi heiniin ja hiipi nurkkaan pehmeän ruokoseinän luokse ja ummisti silmänsä. Mutta kun häntä rupesi suloisesti painostamaan, niin hän kiireesti hypähti pystyyn, sillä hänen ei käynyt nukkuminen kun silloin ehkä olisi myöhästynyt työstä.

Sillä välin oli aurinko noussut ja idänpuolisesta seinän aukosta tunki säde majaan täydelleen valaisten sen; ulkopuolella linnut visertelivät ja kaikkialta, lammikosta, kaislikosta, pajupuiden oksilta kuului sadottain ääniä, vedenloisketta, suhinaa, vihellystä ja kukertamista ilmoittaen yön loppuneen ja metsän asujainten jälleen vironneen eloon auringon suuteloista.