Perrine asettui aukon luokse katselemaan, miten saaren pienet asujamet turvallisesti liikkuivat metsästysmajan ympärillä, sudenkorennot liitelivät siellä täällä kaislikossa. Pitkin rantaa noukkivat lintuset matosia kosteasta maasta ja lammikon sumuharsossa näkyi sukulaistaan, kotiankkaa sirompi ruskea sorsa uiskentelevan pienokaistensa ympäröimänä, joita koetti alituisilla kehotuksilla pysytellä ympärillään vaikkei onnistunutkaan, sillä ne poistuivat alinomaa lummekukkien houkuttelemina, etsimään niiden lehtiin piiloutuneita hyönteisiä ja toukkia. Äkkiä sinertävä varjo välähti salamannopeasti vedenpinnalla ja vasta sen hävittyä Perrine huomasi sen vesimittariksi, joka oli liidellyt pitkin lammikon pintaa.
Kauan aikaa Perrine aukossa katseli niiden elämää liikahtamatta, jotta ei häiritsisi noita luonnon asukkaita. Miten tuo kaikki oli kirkkaassa aamuvalossa kaunista, iloista, elävää, hauskaa ja uutta hänen mielestänsä, kyiliksi satumaista jotta hän voi kysyä itseltänsä eiköhän tuo ollut Noan arkin pienoiskuva.
Samassa hän näki mustan varjon peittävän lammikon ja sen oikullisesti milloin suurenevan milloin pienenevän, milloin vaalenevan ilman huomattavaa syytä. Ilmiö näytti hänestä sitä selittämättömämmältä kun vasta noussut aurinko valaisi maisemaa pilvettömältä taivaalta. Mistä siis tuli tuo varjo? Metsästysmajan pienet ikkuna-aukot estivät häntä näkemästä laajalti ympärillensä. Sentähden hän avasi oven ja huomasi varjon syntyneen savupilvistä, jotka nousivat tehtaan korkeista piipuista, sillä tuli oli jo sytytetty, jotta höyryä olisi tarpeeksi väen alkaessa päivätyötänsä.
Työn piti siis pian alkaa ja oli siis aika hänen lähteä metsästysmajasta palataksensa tehtaalle. Mutta ennenkuin läksi hän kuitenkin katseli puupölkyllä nurkassa olevaa sanomalehteä, jota ei ollut huomannut ennenkuin avasi oven. Melkein koneentapaisesti hän silmäili sen nimeä. Se oli Journal d'Amiens lehti 25 päivältä helmikuuta. Päättäen siitä että lehti oli majan ainoalla istuinpaikalla, hän siis arveli että helmikuussa 25 päivänä oli majassa viimeksi käyty.
Kuudestoista loka.
Perrinen saapuessa pienestä viidakosta maantielle kuului tehtaanpillin vihlaisevan kimakka vihellys, ja heti sen perästä muiden tehtaiden pillien vastaus läheltä ja etäämmältä.
Hän oivalsi sen olevan merkin Maraucourtin tehtaasta työväelle lähteä työhön ja se merkki uudistui heti kylästä kylään, Saint-Pipoyssä, Hercheuxissä, Bacourtissa, Flexellessä kaikissa Paindavoinen tehtaissa, ilmoittaen omistajalle että ne olivat kaikkialla valmiit ryhtymään työhön.
Peläten myöhästyvänsä Perrine koetti jouduttaa askeleitansa. Saapuessaan kauppalaan olivat kaikki ovet auki; portailla istuivat työmiehet syöden aamiaistansa tahi he seisoivat kynnyksellä nojaten ovipieleen. Kapakoissa toiset olivat aamuryyppyään saamassa ja toiset pihamaan kaivolla silmiään pesemässä; mutta ei kukaan vielä suunnannut askeleitansa tehtaihin, ja siitä Perrine huomasi ettei kello ollutkaan vielä niin paljon, että hänen tarvitsi pelätä myöhästyvänsä.
Torninkellosta kuului kolme lyhyttä lyöntiä ja niitä seurasi kohta vihellys ensimäistä kovempi ja kimakampi, ja heti syntyi entisen rauhan sijaan vilkas liike. Taloista, pihoista, kapakoista, kaikkialta virtaili ihmisjoukkoja täyttäen kadun, joka kihisi kuin muurahaispesä, ja tuo tiheä joukko miehiä, naisia, lapsia suuntautui yhtäänne päin tehtaihin, muutamat piippu suussa, toiset vielä kiireesti ja läähättäen pureskellen aamiaisleipäänsä, suurin osa kuitenkin äänekkäästi nauraen ja jutellen. Joka hetki samosi syrjäkaduilta lisäjoukkoja, jotka liittyivät tuohon mustaan ihmisvirtaan ja paisuttivat sitä valtavammaksi mitä enemmän lähestyivät päämaaliansa.
Eräässä vastatulleessa joukossa huomasi Perrine Rosalien La Noyellen kera ja riensi liittymään heidän seuraansa.