"Älkää peljätkö", lausui Rosalie rohkaisevasti. Hän oli ymmärtänyt hänen liikutuksensa ja tahtoi rauhottaa häntä, "ei mikään ole sen helpompaa."
Perrine pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, sillä kaikissa tehtaissa oli työ täydessä vauhdissa ja koneet saivat aikaan semmoisen hirvittävän melun, että siihen tottumattoman oli miltei mahdotonta erottaa toisen sanoja. Työhuoneissa kangaspuut kolisivat, sukkulat lensivät edestakaisin, käämikoneet ja kelat kailottivat ja ulkona vaihtohihnat, pyörät, vetohihnat ja turbiinit lakkaamatta pyöriskelivät, niin että silmiä huikasi yhtä paljon kuin korvia huimasi.
"Olkaa hyvä, puhukaa vähän kovemmin", pyysi Perrine, "minä en kuule sanaakaan."
"Siihen te kyllä pian totutte", huusi Rosalie, "minä sanoin ettei se työ ole ensinkään vaikeata; ei tarvitse muutaa kuin täyttää käämien kuljettimet; tiedättekö mimmoiset ne ovat?"
"Pienet vaunut tahi kärryt kai?"
"Niin, ja kun vaunut ovat täyteen ahdetut, niin ne ovat lykättävät kutomatehtaaseen, jossa ne tyhjennetään. Ei tarvitse kuin rivakan sysäyksen lähtiessä ja sitten ne pyörivät ihan itsestään."
"Ja entä käämi? Mikä se on?"
"Etteko tiedä mikä on käämi? Käämikoneet ovat niinkuin jo eilen sanoin semmoiset koneet, jotka kiertävät rihman käämin eli puolan ympärille, joka sitten pannaan sukkulaan. Ymmärrättekö?"
"En oikein."
Rosalie katseli häntä, arveli hänen nähtävästi olevan oikean tyhmeliinin, nuijapään. Sitten hän jatkoi: