"Aurelie, mitä muuta?"
"Ei mitään muuta."
"Hyvä, seuraa minua."
Vanhus vei hänet erääseen nurkkaan lastatun vaunun tahi nelipyöräisen laatikon luokse ja selitti hänelle saman jonka Rosalie jo ennestään oli kertonut, keskeyttäen sanansa alinomaa huutamalla:
"Ymmärrätkö?"
Perrine vastasi siihen myöntäväisesti nyökäyttäen päätänsä.
Itse asiassa hänen tehtävänsä oli niin yksinkertaista, että hän olisi ollut oikea tyhmeliini ellei olisi heti osannut sitä suorittaa. Ja kun Perrine koetti parhaansa mukaan ja uutterasti toimittaa työnsä, niin Puupietarin ei tarvinnut koko aamupäivänä kuin kymmenisen kertaa huutaa hänelle ja silloinkin enemmän varoitukseksi kuin toruen: "Älä vitkastele matkalla!"
Vitkastellako? Sitä hän kaikista vähimmin aikoi, mutta sysätessään pieniä vaunujansa tasaista vauhtia hän kyllä voi nähdä kaikkia mitä tapahtui hänen ympärillänsä tehtaan eri osissa sekä huomata senkin mikä häneltä jäi huomaamatta Rosalien puheesta. Aimo sysäys panemaan pikku kärrit liikkeelle, luja pidätys jolla sai ne pysäytetyksi, kun joku este oli tiellä, siinä kaikki. Silmillä ia ajatuksilla oli täysi vapaus lentää minne halutti.
Aamiaishetkellä kun kaikki muut riensivät kotiin, hän meni leipuriin ostamaan puoli naulaa leipää, jonka söi astuskellen pitkin katuja ja nauttien avoporteista tuoksuvaa ruuanhajua. Silloin hän käveli verkkaan kun oli joku maukas ruokalaji, joutuun taas jos tuoksu ei ollut mieleinen. Hänen ruokahalunsa tyydyttämiseksi ei puoli naulaa leipää ensinkään riittänyt, ja senvuoksi se hävisikin perin sukkelaan, mutta vähät siitä, sillä olihan hän sinäkin aikana, jolloin hänen täytyi masentaa vatsansa vaatimukset, voinut sangen hyvin. Ainoastaan silloin kun on tottunut syömään liian paljon luulottelee olevan vaikeata kärsiä nälkää, samoin kuin jokainen, jolla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa, luulee olevan mahdotonta kämmenestänsä kirkkaan joen tahi puron varrella sammuttaa janoansa.
Seitsemästoista Inka.