Paljon ennen työajan alkua oli Perrine jälleen tehtaan portin edessä. Hän istahti rajakivelie pylvään suojaan odottamaan pillin vihellystä. Muutamat hänen ikäisensä pojat ja tytöt, jotka niinkuin hänkin olivat tulleet liian aikaisin, leikkivät siinä juosten ja hypellen. Hän katseli heitä tohtimatta sekaantua leikkiin, vaikka hänellä kyllä oli palava halu siihen.
Kun Rosalie saapui niin Perrine yhtyi hänen seuraansa ja ryhtyi jälleen työhön, samaten kuin aamupuolellakin Puupietarin huutojen ja poljennan jouduttamana. Ukolla olikin kyllä enemmän syytä siihen mitä enemmän aikaa kului, sillä uupumus ja työhön tottumattomuus tuli yhä tuntuvammaksi. Alinomainen kumartuminen ja kohoaminen, kuormaa lastatessa ja purkaessa, eteenpäin sysääminen tahi vauhdin hiljentäminen ja seisauttaminen oli alussa kuin leikin tekoa vaan, mutta levähtämättä jatkuen siitä koitui täysi työ joka aikaa myöten etenkin viime tunneilla tuntui yhä raskaammalta. Viimein häntä rasitti pahempi uupumus kuin konsanaan.
"Älä siinä vitkastele noin kauheasti!" huusi Puupietari.
Säikähtyneenä tuon huudon säestämästä jalan poljennasta Perrine joudutti kulkuaan samoin kuin uupunut hevonen ruoskan sivalluksesta, mutta hiljensi heti vauhtiansa päästyään näkyvistä, ja sen perästä hän tuskin voi ajatellakaan muuta kuin lukea kellonlyontejä neljänneksen, puolitunnin, täydentunnin päästä, arvellen milloin työ päättynee ja jaksaneeko hän kestää siihen asti.
Mutta sitten tuo heikkous ja uupumus häntä harmitti. Eikö hän jaksaisikaan tehdä työtä, niinkuin muutkin, jotka eivät suinkaan olleet häntä vanhempia eivätkä vahvempia ja jotka eivät ensinkään näyttäneet kärsivän siitä, vaikka heidän työnsä silminnähtävästi oli raskaampaa kuin hänen ja vaati suurempaa kykyä ja taitoa? Miten olisi käynyt jos hänet olisi heti pantu käämikoneen luokse eikä vaunuja sysimään? Hän oli varma siitä että tuommoiseen työhön se vaan oli tottumattomuutta ja kunhan hänellä vaan oli rohkeutta, luottamusta, lujaa tahtoa ja kestäväisyyttä, niin hän kyllä tottuisi. Ja tässä niinkuin aina riippui kaikki ainoastaan hyvästä tahdosta ja tahtoa hänellä kyllä oli ja oli edeskinpäin oleva. Jospa hän nyt vaan jaksaisi kestää tämän ensimäisen päivän, niin toinen jo olisi helpompi ja kolmas sitä vielä helpompi!
Niin hän mietti sysätessään ja täyttäessään vaunujansa, silloin tällöin luoden silmäyksen kumppaneihinsa, joiden tottumusta ja taitoa hän melkein kadehti. Kerran taasen katsahtaessaan hän näki Rosalien horjuvan ja kaatuvan äkkiä vieruskumppaninsa eteen: kova valitushuuto kuului ja kaikki koueet seisahtuivat yht'aikaa. Niiden kalsketta, surinaa, pyörinää, kalkatusta, ovien ja ikkunien tärinää ja melua seurasi haudan hiljaisuus, jota vaan lapsellinen valittava ääni keskeytti:
"Oi, oi, oi!"
Tytöt, pojat, kaikki salissa olijat riensivät paikalle, Perrine niinkuin muutkin huolimatta Puupietarin raivoamisesta:
"Tuhat tulitnmaista! kääminihän seisovat!"
Toiset olivat jo ehtineet nostaa Rosalien pystyyn ja kaikki tunkivat hänen ympärillensä, niin että hän oli vähällä tukehtua.