Joka päivä, kun hän päästyään tehtaasta aamiaiselle meni mummo Françoisen luokse kuulustelemaan Rosalien vointia — josta milloin sai tietoja milloin ei, mikäli sattui tapaamaan mummon tahi tädin — hän seisahtui erään pienen puodin näyttelyikkunan eteen ihailemaan näytteille pantua tavaraa: palttinaa, puuvilla- ja muita leninkikankaita. Toisessa puoliskassa levisi sanomalehtiä, kuvia, arkkiviisuja ja kaikenlaista rihkamaa. Hän oli aina katselevinaan sanomalehtiä ja kukkakorttia, mutta itse asiassa hän ihaili tuota haluttua kangasta. Oi, kuinka onnelliset olivat nuo, joilla oli varoja mennä tuohon viettelevään puotiin mittauttamaan itselleen minkälaista vaatetta vain halusivat! Siinä seisoessaan hän usein oli nähnyt työvaimojen menevän sinne sisään ja palaavan paperiin huolellisesti käärityt tavaramytyt kädessä ja hän oli silloin aina itsekseen lausunut että semmoinen ilo ei ollut häntä varten — ei ainakaan vielä.
Mutta nyt hänkin voi mennä sinne sisään, jos vaan tahtoi, sentähden, että hänenkin taskussaan kilisi kolme kolikkoa. Sangen peloissaan hän astuikin sisään.
"Mitä haluatte, neitini?" kysyi eräs pienenlainer vanha rouva kohteliaasti ja ystävällisesti hymyillen.
Oli pitkä aika kulunut siitä, kun Perrine oli kuullut kenenkään puhuttelevan itseään niin ystävällisesti. Tuo kohteliaisuus rauhoitti häntä eriskummallisesti.
"Tahdotteko olla hyvä", hän kysäsi, "sanoa minulle, mitä maksaa puuvillapaitana — minä tarkoitan halvin laji?"
"Minulla on semmoista neljästäkymmenestä centimesta metri."
Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus.
"Tahtoisitteko mitata minulle kaksi metriä?"
"Se ei ole varsin kestävää kun sen sijaan kuudenkymmenen centimen hintainen…"
"Kiitos, mutta tuo neljänkymmenen on sopivaa minulle."