"Kuten tahdotte, tahdoin vaan huomauttaa siitä omaksi hyödyksenne; en soisi kenenkään moittivan minua ja sanovan saaneensa täältä huonoa tavaraa."
"Minä en suinkaan moiti teitä siitä, rouvani."
Vanha rouva levitti neljänkymmenen centimea vaatteen eteensä ja Perrine huomasi, ettei se ollut niin valkoista eikä kiiltävää kuin se, jota hän oli ikkunassa ihaillut.
"Vieläkö muuta?" kysyi rouva revittyään irti mitatun määrän.
"Tarvitsisin rihmaa myöskin."
"Kerän, vyyhden vai rullan?"
"Halvinta lajia."
"Siis kerärihmaa. Kymmenen centimea. Olkaa hyvä. Kaikki maksaa yhteensä kahdeksantoista sousta."
Tällä kertaa oli Perrinen vuoro ilomielin astua ulos puodista vanhaan sanomalehteen kääritty vaate lujasti puserrettuna rintaansa. Kolmesta frangistaan hän oli menettänyt ainoastaan kahdeksantoista sousta ja hänelle jäi siis seuraavaan lauantaihin neljäkymmentäkaksi, se on: käytettyään määrätyt kaksikymmentäkahdeksan sousta leipään jäi hänelle vielä muihin ostoksiin seitsemän sousta, kun hänen ei tarvinnut maksaa mitään vuokraa.
Hän melkein juoksi koko matkan saareensa, jonne saapui vallan hengästyneenä. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä heti ryhtymästä työhön, sillä muoto mimmoiseksi aikoi ommella paitansa oli hänellä jo kauan sitten ollut selvillä, hänen ei siis tarvinnut tuumia sitä. Siihen piti tulla ryppynauha. Hän oli tuuminut niin osaksi sentähden, että se oli helpointa ja yksinkertaisinta, hän kun ei ollut milloinkaan ennen leikannut paitaa eikä hänellä ollut edes saksia. Sitä paitsi hän silloin voi käyttää entisen kuluneen paitansa kurenauhaa.