Perrine siirtyi toiselle rannalle ja seurasi sitä, kunnes oli kiertänyt koko lammen. Korkea ruoho, jota ei ollut leikattu eikä poljettu sen noustessa keväällä taimelle, ulottui melkein hänen vyötäisiinsä asti. Silloin tällöin hän katsahti kaislikosta majaansa, joka todella upposi; niin eksyttävästi pajujen vehreyteen, että metsän eläimet eivät mitenkään voineet epäillä sitä ihmiskätten työksi, paikaksi, johon ihmiset kätkeytyivät pyssy kädessä.

Kerran, kun Perrine oli käynyt lammen kauimmassa laidassa ja kaislikosta silmäillyt majaansa, kuului aivan hänen jalkojensa juuresta omituista kahinaa, juuri kun hän oli nousemassa ylemmälle rannalle. Sorsa kohosi lentoon ja ui pelästyneenä lammelle. Perrine katsahti paikkaan, josta lintu oli pyrähtänyt esiin, ja näki avoimen pesän ja siinä kahdeksan, yhdeksän munaa, väriltään likaisenvalkeita ja ruskeapilkkuisia. Perrine tutki näkemäänsä tarkasti uskaltamatta kuitenkaan koskea siihen. Perrine istahti korkeaan ruohoon, joka kokonaan kätki hänet, ja kyyristyi maahan odottaakseen sorsaemon paluuta.. Siinä hän istui liikahtamatta melkoisen ajan, mutta sorsa ei palannut. Nähtävästi se oli perheaskareissaan jostakin syystä myöhässä eikä ollut vielä ruvennut hautomaan. — Perrine jatkoi matkaansa, ja kuivan kaislan ja viimevuotisen kortteen kahina peloittivat muitakin vesilintuja — kurppia, jotka kevyesti ja nopeasti hypähtivät leveille lumpeenlehdille niiden painumatta veteen, punanokkaisia viiriäisiä, pitkäpyrstöisiä västäräkkejä ja variksia, jotka lensivät raakkuen häiritsijän perässä.

Pian Perrine oli ennättänyt lampensa toiseen laitaan ja huomasi nyt, että sen vesi laski paljon isompaan paljasrantaiseen lampeen. Siellä eivät linnutkaan näyttäneet viihtyvän yhtä hyvin.

Hänen "kotonaan", hänen lampensa rannalla, tuuheiden puiden ja pensaiden ja runsaiden vesikasvien kätkössä, jotka peittivät vedenpinnan liikkuvalla, viheriöivällä matolla, sinne olivat linnut rakentaneet pesänsä, sillä siellä oli sekä turvaa että ravintoa. Ja kun Perrine tuntia myöhemmin palasi ja näki oman pikku pesänsä niin vihreänä, rauhallisena ja turvallisena, hän iloitsi sydämestään siitä, että oli ollut yhtä viisas kuin linnut.

Kahdeskymmenesyhdes luku

Perrine näki kuten useimmat nuoret paljon unia, useimmiten päivän tapahtumista. Viime aikoina hän oli enimmäkseen kokenut surullisia päiviä ja ikäviä tapahtumia, ja lukemattomia kertoja hän oli herännyt hikisenä ja pelästyneenä jostakin unesta, joka vielä lisäsi hänen todellista suruaan ja kaipaustaan. Mutta hänen saavuttuaan Maraucourtiin olivat työ ja uudet toiveet herättäneet iloisempia ajatuksia, ja siten unetkin olivat muuttuneet vähemmän piinallisiksi ja masentaviksi, lopulta jopa virkistäviksi.

Nukahtaessaan Perrine tavallisesti ajatteli viimeksi tehtaan töitä, saartaan, majaansa, kotiaskareitaan — kenkien ja vaatteiden valmistusta — puseron ja uuden puvun hankkimista. Ja sitten hän näki ajatustensa jatkoksi unta samoista asioista, vain vielä mielikuvituksellisemmissa muodoissa. Milloin vaihtui puujalkaukko haltiaksi, jonka taikasauva pani liikkeelle kaikki koneet, tyttöjen tarvitsematta koskea niihin ja panematta sormiaan vaaralle alttiiksi; milloin saivat kaikki työläiset vapaapäivän ja tilaisuuden nauttia iloiten säteilevästä auringosta; milloin taas haltia loihti esiin ihanan saaren, ja linnan, jossa Perrine sai lahjaksi maailman kauneimmat kiiltonahkakengät tai ihanimmat puvut, joita hyvät ja ahkerat henget kutoivat timantti- ja rubiiniluolissa.

Kun Perrine tehtyään pitkän vaelluksensa lampien ympäri nukahti majaansa, oli sorsanpesä munineen viimeinen hämärä kuva, joka häämötti hänen tajunnassaan, viimeinen järkevä ajatus, joka vilahti hänen aivoissaan, ennen kuin hän nukahti. Hän ei kuitenkaan nähnyt unta siitä sen enempää kuin iltakävelystäkään, vaan valtavasta keittiöstä, jossa oli massoittain patoja ja pannuja ja suuri joukko kokkipoikia ja hekin sekottivat munia tehdäksensä niistä kaikenlaisia ja -kokoisia piirakoita, kohokkaita ja muuta hyvää. Ja joka kerta kuin hän puoliksi heräsi, hän koetti karkottaa tuota hullunkurista unta, mutta aina se palasi, jolloin kokkipojat, jotka sivumennen sanoen eivät ensinkään nauraneet hänelle, jatkoivat tarumaista työtään, kunnes tehtaan pilli kokonaan herätti hänet, hänen juuri valvoessansa suklaahyytelön valmistusta, joka vieläkin tuoksui niin viehättävästi hänen nenässänsä ja jonka makua hän tunsi huulillansa.

Kun hänen ajatuksensa olivat vähän selvinneet, niin hän oivalsi, ettei se ollutkaan kaunis luonto, tyyni ilma ja ihana ilta, jotka enimmin olivat viehättäneet häntä edellisen illan kävelymatkalla, vaan paljastaan sorsanmunat jotka ilmottivat hänen vatsallensa, ettei hän ollut kahden viikon kuluessa tyydyttänyt sen vaatimnksia muulla kuin vedellä ja kuivalla leivällä. Nuo munat ne olivat näyttäneet hänelle tuon hullunkurisen unen kokkipoikineen ja jättiläiskeittiöineen. Hänen oli nälkä ja kaikki nuo herkut ilmoittivat sen hänelle omalla tavallaan tehden nuo vaatimukset niin viehättäviksi kuin mahdollista, siten saaden vastalauseensa enemmän ikäänkuin kouraantuntuvaksi.

Minkätähden hän ei voisi ottaa noita munia tahi ainakin osaa niistä, kun ne eivät olleet kenenkään omia? Onhan sorsa vapaa metsänelävä eikä kenenkään oma. Tosin hän ei, kun hänellä ei ollut takkaa eikä keittoastiata käytettävänänsä, voinut valmistaa semmoisia herkkuja joita oli nähnyt unissansa silmiensä edessä toinen toistaan houkuttelevampia ja taidokkaampia. Mutta munilla on juuri se etu, etteivät tarvitse niin mutkikasta valmistustapaa: tulitikun vain millä sytyttää metsästä kootut risut palamaan, jolloin hänen oli helppo tuhkassa paistaa ne kokonaisina niin koviksi kuin tahtoi, kunnes hänelle koitui varoja kasarin tahi pannun ostoon. Vaikkei hän voinutkaan verrata sitä tapaa unessaan näkemiinsä herkkuihin, niin tulisi siitä kuitenkin arvokas ruokalaji.