Monta kertaa työaikana nuo ajatukset johtuivat hänelle mieleen ja vaikkapa tuo uni ei juuri tuntunut hänestä varsinaiselta kehotukseltakaan, niin saattoi se kuitenkin hänet päättämään paluumatkalla työstä ostaa tulitikkulaatikon ja vähäisen suolaa. Saatuaan käteensä ne aartteet hän melkein juosten riensi lammikkonsa luokse.
Hän oli niin tarkkaan pannut pesäpaikan mieleensä, että hänen oli varsin helppo heti löytää se. Mutta sinä iltana emälintu ei ollutkaan siellä. Silminnähtävästi se kuitenkin päivän kuluessa oli käynyt siinä, sillä kymmenen munan sijasta siinä oli nyt yksitoista, joka oli merkkina siitä, että se ei vielä ollut ruvennut hautomaan.
Sehän oli onneksi Perrinelle, sillä silloin tietysti munat vielä olivat tuoreita ja jos hän anastaisi niistä viisi tahi kuusi, ei sorsa huomaisi mitään, se kun ei osannut laskea.
Ennen Perrinellä ei olisi ollut siitä omantunnon vaivoja, vaan hän olisi empimättä tyhjentänyt koko pesän, mutta kokemansa surut olivat opettanneet hänelle hellätuntoisuutta muidenkin suruja kohtaan, samaten kuin hänen hellyytensä Palikaria kohtaan oli opettanut häntä hellästi kohtelemaan muitakin eläviä, jommoista hellätuntoisuutta hän ei vielä lapsuutensa aikana käsittänyt. Eikö tuo sorsa ollut hänen kumppaninsa? Jos kuninkaat elävät alamaistensa veronmaksuista, niin he eivät kuitenkaan saa riistää heiltä heidän kaikkea omaisuuttansa.
Päättäessänsä riistää munat oli hän myöskin selvillä siitä miten ne keittäisi. Ei millään ehdolla se saisi tapahtua ampumamajassa eikä sen läheisyydessä, sillä pieninkin savupatsas voisi ilmottaa muille hänen läsnäolonsa. Mutta tuolla metsänrinteessä kivilouhoksessa, jossa usein lepäilivät kulkevat mustalaiset matkallaan kylästä kylään, siellä ei tuli eikä savu herättäisi kenenkään huomiota. Joutuun hän kokosi kuivia risuja, sytytti niihin tulen ja paistoi kuumassa hiilloksessa yhden muna-aarteestansa sekä jauhoi kahden sileän kiven välissä hiukkasen suolaa. Munakuppia hänellä tosin ei olllut, mutta ei se olekaan mikään välttämätön kapine, vaan soveltuu ainoastaan niille, joilla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Pieni syvennys hänen leivänpalasessaan toimitti mainiosti munakupin virkaa. Sitten hän sekotti munaan hiukkasen hienoa suolaa, kastoi siihen ohuen leipäsuikaleen; pureskellessaan ensimäistä suupalaa hän ei mielestänsä milloinkaan ollut syönyt mitään niin maukasta ja hän sanoi itseksensä, että joskin unensa kaikki kokkipojat todellakin olisivat laittamassa kaikkia herkkuja, niin he eivät varmaankaan osaisi saada toimeen mitään niin mainiota kuin tämä tuhkassa paistettu sorsanmuna.
Tottunut kun oli kuivaan leipään ja raittiiseen veteen sen päälle, ja selvästi tajuten, ettei moneen viikkoon, ehkä kuukausiinkaan ole toiveita sen elantotavan parantamisesta, olisi tämän illallisen pitänyt tyydyttää hänen ruokahalunsa ja vatsansa vaatimukset. Mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa munaansa, ennenkuin tuumi, eikö voisi keksiä toista valmistustapaa jäljellä oleville sekä niille, joita toivoi löytävänsä vastaisilla ryöstöretkillään. Kokonaisena paistettu muna oli kyllä hyvä, jopa vallan mainio, mutta hyvä olisi kuuma keittokin suurustettuna munankeltaisella. Ja tuo keittoaate oli niin elävästi anastanut kaikki hänen ajatuksensa, että hän päätti koettaa tavalla tai toisella toteuttaa tuumansa. Epäilemättä jalkineiden ja paidan valmistus olivat synnyttäneet hänessä joltisen määrän itseensäluottamusta ja uskon siihen, että kestävyydellä kyllä pääsee eteenpäin. Mutta tuota luottamusta ei riittänyt vakuuttamaan hänelle, että hän osaisi tehdä savi- tahi vaskikasarin, missä keittää keittonsa sen enempää kuin lusikkaakaan, vaikkapa vain puustakin, millä syödä keittoansa. Siinä oli vastassa mahdottomuuksia, joita hän ei voinut voittaa, ja siihen asti kunnes oli ansainnut kyllin paljon ostaaksensa semmoisia, hän sai tyytyä hajuun, jota tunkeutui muiden keittiöistä ynnä muiden lusikkain kalinaan.
Tuota juuri hän sanoi itselleen seuraavana aamuna mennessään työhönsä. Vähää ennen, kuin saapui kauppalaan hän huomasi erään talon vieressä, josta väki edellisenä päivänä oli muuttanut olki- ja ruhkakasassa maantien ojassa koko joukon läkkipurtiloita, joista silminnähtävästi ennen oli ollut liha-, kala- ja kasvisäilykkeitä. Niitä oli siinä erilaisia ja kokoisia, suuria, pieniä, korkeita, mataloita, ympyriäisiä ja neliskulmaisia.
Nähdessään niiden kiiltävän siinä auringonpaisteessa hän seisahtui vaistomaisesti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli kaikki selvillä: siinähän hänellä oli kaikki valmiina, kasarit, vadit, lusikat, ottimet, kaikki mitä häneltä puuttui. Jotta saisi keittovarastoonsa kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa, ei hänen tarvinnut muuta kuin käyttää hyväksensä näitä vanhoja purtilolta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli alhaalla ojassa ja valitsi joutuun neljä, viisi kappaletta, jotka kiireesti kätki pensastoon kuivuneeseen lehtikasaan. Paluumatkalla hän sitten veisi ne sieltä ja sitten hän saisi olla ahkera saadaksensa niistä sopivia tslouskapineita millä valmistaa kaikkia niitä ruokia, jotka hänellä jo oli selvillä.
Mutta saisivatko ne pysyä paikoillaan? Siinä kysymys, joka koko päiväksi tuotti hänelle levottomuuden aihetta. Entä jos joku ryöstäisi hänen aarteensa, niin raukeaisivat kaikki hänen toiveensa ja tuulentupansa kuin tuhka tuuleen juuri silloin, kun hän oli niin varma niiden toteuttamisesta.
Onneksi ei ketään ohikulkevaa haluttanut etsiä niitä ja kun hän illalla palasi ensin annettuaan kaikkien työmiesten mennä siitä ohi, niin hän löysi ne kaikki pensastosta samasta paikasta, jonne oli ne aamulla kätkenyt.