"Jos todellakin olisin edeltäpäin arvannut, että minut siirrettäisiin virkamiesuralta käsityöläiseksi, niin totta tosiaankin olisin ennemmin oppinut englannin kuin saksan kieltä."
"Ei ole milloinkaan oppimiseen liian myöhäistä", vastasi herra Vulfran äänellä, joka ehdottomasti katkaisi tuon kummaltakin puolelta sangen pisteliään keskustelun.
Perrine oli lyyhistynyt kokoon niin paljon kuin mahdollista, jotta häntä ei huomattaisi. Herra Casimir ei katsahtanutkaan sinnepäin, vaan tarjosi heti sen perästä käsivartensa enolleen ja molemmat poistuivat. Perrine katseli heitä kummastuneena: herra Vulfran oli todellakin kova sisarensapojalle, mutta olipa tämäkin tyly ja röyhkeä enollensa. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin ei sitä ainakaan voitu huomata. Minkätähden oli niin? Minkätähden ei nuori mies kohdellut tuota surun ja taudin sortamaa vanhusta hellästi ja kunnioittavasti? Minkä tähden vanhus oli niin ankara toiselle niistä kahdesta, jotka olivat hänelle pojan sijassa?
Hänen miettiessänsä sitä palasi herra Vulfran takaisin tällä kertaa tirehtööri Benoistin taluttamana. Vanhuksen istuuduttua pakkalaatikolle tirehtööri selitti hänelle englantilaisten työn edistymisen.
Hetken perästä hän kuuli tirehtöörin kahdesti huutavan:
"Aurelie! Aurelie!"
Mutta hän ei liikahtanut, vaikka kyllä kuuli huudon, ollen ajatuksissansa, niin ettei ensinkään muistanut sitä sikäläiseksi niineksensä.
Uudestaan tirehtööri huusi:
Silloin hän ikäänkuin heräten kavahti pystyyn ja riensi heidän luoksensa.
"Oletko huonokuuloinen?" kysyi Benoist.