"Herra, pidänkö teitä kädestä?" kysyi tyttö ujosti.
"Tietysti, lapseni, kuinka muuten osaisit taluttaa minua. Sinun pitää ilmoittaa milloin on joku este tiellämme, äläkä ole hajamielinen."
"Oi, herra Vulfran. Minä vakuutan että voitte luottaa minuun."
"Näethän että minä luotankin."
Kunnioittavasti Perrine tarttui vanhuksen vasempaan käteen ja oikeassa kädessä olevalla kepillä tämä hapuili eteenpäin. Ja niin he astuttuaan ulos pihalle heti saapuivat rautatielle, josta Perrine luuli tarvitsevansa ilmottaa.
"Ei tarvitse", vastasi herra Vulfran, "minulla on tehtaitteni kartta sekä päässä että jaloissa. Ainoastaan tiellä olevia esineitä en voi tuntea. Niistä sinun tulee ilmottaa minulle."
Mutta eipä ollut yksistään tehdasalue, joka hänellä "oli päässä", siinä oli työväkikin. Hänen astuessaan pihoilla työväki aina tervehti ei yksistään kumartamalla kuin näkevälle, vaan myöskin mainitsemalla hänen nimensä.
"Hyvää päivää, herra Vulfran."
Ja suurelle osalle heistä, ainakin vanhoille, hänellä aina oli vastaus valmiina "Hyvää päivää, Jacque" tahi "hyvää päivää, Puskal", erehtymättä äänestä. Jos oli kahdenvaiheilla — mikä tapahtui aniharvoin — niin hän pysähtyi lisäten:
"Sinähän se olet?"