Heidän istuttuaan Perrine jatkoi kertomustansa, jota ei enää välittänyt lyhentää, kun huomasi sen huvittavan herra Vulfrania.
"Eikö sinulle juolahtanut kerjääminen mieleen?" hän kysyi Perrinen kerrottua lähdöstänsä metsästä, kun rajuilma oli hänet yllättänyt.
"Ei, herra, ei milloinkaan."
"Mutta mitä aioit tehdä, kun aina huomasit mahdottomaksi saada työtä?"
"En ajatellut mitään; arvelin vaan että jos yhä astuisin eteenpäin niin kauan kuin voimat riittäisi, niin muka pelastuisin, ja kun voimani olivat lopussa, niin en enää jaksanut ajatella selvästi. Luulin silloin kuolevani. Jos olisin vain tuntia aikaisemmin uupunut, niin olisin ollut hukassa."
Hän kertoi sitten miten hän uskollisen aasin nuolemisista oli jälleen herännyt tajuihinsa ja miten oli saanut apua romukauppiaalta. Oloansa La Rouquerien luona hän kosketteli ainoastaan muutamin sanoin ja kertoi laveammin tutustumisestansa Rosaliehen.
"Puhuessani hänen kanssansa sain tietää kaikkien hakijain saavan työtä näissä tehtaissa ja silloin päätin minäkin pyrkiä tänne, ja pääsinkin heti käämiosastoon."
"Milloin aiot jatkaa matkaasi?"
Perrine ei odottanut sitä kysymystä ja mietti sentähden mitä vastata.
"En aio enää lähteä täältä", hän lausui hetkisen perästä.