Hän riisui saalinsa ja ojentautui matrassillensa, mutta vaikka olikin heikko, niin hän ei kuitenkaan unohtanut tyttöään ja lausui, nähdessään hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, häntä lohduttaaksensa:
"Tämä riisi on oikein hyvää; syö se loppuun, sinä kun teet työtä; sinun pitää pysyä vahvana, että voit hoitaa minua; syö, armaani, syö."
"Kyllä, äiti, syönhän; näethäo että syön."
Hänen oli todellakin kovin vaikea niellä, mutta vähitellen äidin lempeiden, hellien sanojen vaikutuksesta kurkku väljeni niin, että ruoka luiskahti helposti alas. Siinä riisikeko sukkelaan hupeni sillä aikaa kun äiti häntä surullisesti ja hellästi katseli.
"Näetbän että se käy!"
"Jospa tohtisin sanoa jotakin, äiti."
"Tohdi vaan, lapseni!"
"Vastaisin sinulle samaa kuin sinäkin sanoit minulta, ihan samaa minäkin sinulle sanoin."
"Mutta minähän olen sairas."
"Mutta juuri sentähden toivoisin sinun suostuvan siihen että menen hakemaan lääkärin; olemmehan ayt Parisissa, ja Parisissa on hyviä lääkäreitä."