Vihdoin työmiehet tulivat ulos Talouelin seuraamana. Mennessään sisälle he olivat varman ja päättäväisen näköiset, palatessaan he sitä vastoin näyttivät tyytymättömiltä, epätietoisilta ja masentuneilta. Heidän aikoessaan mennä edelleen Talouel pysäytti heidät kädenviittauksella.
"No, saitteko isännältä kuulla muuta kuin minä jo ennaltaan olin teille sanonut? Siinäpä näitte! Saitte vaan vielä ankarammin sanoin kuulla kunnianne, ja hän oli oikeassa."
"Oikeassako! vai oikeassa!"
"Älkää sanoko niin."
"Kyllä sanon niin, sentähden että se on totta. Minä pidän aina totuuden ja oikeuden puolta. Ja ollen teidän ja isännän välillä en pidä teidän puoltanne sen enempää kuin hänenkään, minä pidän omaa puoltani, joka on keskiväli. Kun te olette oikeassa, niin minä sen myönnän, kun olette väärässä niin sanon senkin. Ja tänään te olette väärässä. Valituksenne eivät hyödytä mitään. Teidät työnnetään eteenpäin ettekä älyä parastanne. Te väitätte isännän elävän teidän työstänne, mutta he jotka köyhyyttänne vääryydellä käyttävät hyväksensä, he tekevät samalla tavalla. Isäntä pitää ainakin sen verran huolta, että voitte tulla toimeen; nuo toiset antavat teidän kuolla nälkään vaimoinenne, lapsinenne. Tehkää vain mielenne mukaan, se on oma asianne eikä liikuta minua. Mutta minä voin tilata uusia koneita, jotka kahdeksan päivän kuluttua jo ovat saapuneet ja ne toimittavat teidän tehtävänne sukkelammin ja halvemmin, kenenkään tarvitsematta niitä toruskella. Onhan sekin hyvä asia. Ja kun olette kyllin kauan nuolleet kämmeniänne ja sitten haluatte takaisin, niin on paikkanne jo täytetty — ei teitä enää tarvita. Uusien koneiden hinnan kyllä pian ansaitsen takaisin. Niin on asian laita."
"Mutta…"
"On paha, jos ette ole ymmärtäneet minua; minulla ei ole enempää aikaa kuunnella teitä."
Sangen allapäin ja pahoilla mielin poistuivat nuo kolme työmiestä ja Perrine sai vielä odottaa, kunnes viimein Guillaume tuli viemään hänet avaraan työhuoneeseen, jossa herra Vulfran oli istumassa suuren paperien peittämän pöydän luona. Eri paperitukkoja peitti korkokirjaimiset paperipainimet, niin että sokean käsi voi selvästi tietää mitä papereita kukin niistä peitti. Pöydän pää oli täynnä sähkökellon nappuloita ja telefoneja.
Guillaume sulki oven hänen takanansa ilmoittamatta hänen läsnäoloansa.
Hetkisen odotettuansa Perrine luuli velvollisuudeksensa ilmottaa herra
Vulfranille läsnäolostansa.
"Minä se olen, minä, Aurelie."