He jatkoivat matkaansa muissakin tehtaissa, Bacourtissa, Flexellessa ja viimeksi Saint-Pipoyssa, jossa viipyivät kauimmin, englantilaisten konerakentajien työ kun oli tarkastettava.
Niinkuin aina milloin herra Vulfran oli astunut alas, oli vaunut nytkin ajettu suuren haavan siimekseen ja hevonen sidottu penkkiin, niin ettei Guillaumen tarvinnut jäädä siihen sitä vartioimaan, vaan voi hän varsin hyvin mennä hetkeksi huvittelemaan kylään herra Vulfranin saamatta vihiäkään hänen retkistänsä. Mutta Guillaume tapasikin vanhan tuttavan ja meni hänen houkuttelemanaan ja seurassansa kapakkaan sekä unohtui sinne niin pitkäksi ajaksi, ettei herra Vulfranin tullessa vaunujensa luokse siellä ollutkaan ajajaa.
"Lähettäkää joku hakemaan Guillaumea", lausui vanha herra tirehtööri
Benoistille.
Kesti hyvän aikaa ennenkuin Guillaumen löydettiin, herra Vulfranin suureksi mielipahaksi, joka ei sallinut hukata minuttiakaan turhaan odottamiseen.
Viimein Perrine näki Guillaumen lähestyvän juoksujalkaa mutta kummallisesti horjuen ja kompuroiden, pää pystyssä, niska jäykkänä, jalat epävakavina, mutta joka askeleelta nostaen niitä ikäänkuin kompastuen johonkin tiellä olevaan esteeseen.
"Tuopa kummallinen astumistapa", lausui herra Vulfran, joka oli kuullut hänen epäsäännöllisiä askeleitansa. "Tuo eläin on humalassa, eikö oiin Benoist?"
"Teiltä ei voi salata mitään."
"En ole kuuro, Jumalan kiitos."
Sitten hän kääntyi Guillaumen puoleen kysyen.
"Mistä tulet?"