"Osaako hän ajaa?"
"Hänen vanhempansa olivat markkinoilla kuljeksivia kauppiaita ja hän useia ajoi heidän vaunujansa."
"Kyllä, herra, kyllä minä osaan ajaa."
"Sitäpaitse on Coco lauhkea kuin lammas. Ei se itsestään ojaan vie ellei kukaan sitä sinne aja."
Hän astui vaunuihin ja Perrine istahti hänen viereensä tarkkaavaisena ja vakavamielisenä, hyvin tuntien toimensa vastuunalaisuuden.
"Ei kovin kiireesti", lausui herra Vulfran hänen keveästi sivaltaessansa hepoa ruoskallaan.
"En minä ensinkään tahdo ajaa kovaa, herra, sen vakuutan."
"Onhan sitä tässäkin."
Suuri oli kummastus Maraucourtissa ihmisten nähdessä herra Vulfranin, vieressänsä pieni surupukuinen tyttö, joka huolellisesti ajoi vanhaa Cocoa eikä Guillaumen tapaan pakottanut vanhaa hevosta epätasaiseen juoksuun. Mitä oli tapahtunut? Ken oli tuo pieni tyttö? Ja muijat juoksivat toinen toistensa luokse tiedustelemaan tuota tavatonta asiaa, sillä vieraat olivat harvinaisuutta kylässä ja vielä harvemmilla oli tietoa siitä paikasta, jonka tuo tyttönen oli saanut herra Vulfranin luona. Mummo Françoisen talon edustalla seisoi täti Zenobie nojautuneena porttiin jutellen naapurien kielikellojen kanssa. Huomatessaan Perrinen vaunuissa "isännän" vieressä hän ällistyen nosti kätensä korkealle, mutta tointui heti jälleen ja tervehti herra Vulfrania ja tyttöä mitä makeimmin hymyillen, ikäänkuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä.
"Hyvää päivää, herra Vulfran, hyvää päivää neiti Aurelie."