Herra Vulfran kuuli tyttö raukan nyyhkytykset ja kysyi liikutettuna:
"Minkä tähden itket?"
Täytyyhän hänen vastata. Suurimmalla ponnistuksella Perrinen onnistui voittaa mielenliikutuksensa siihen määrin, että osasi sammaltaa muutamia katkonaisia sanoja.
"Tuo kuva tuossa… poikanne… te, hänen isänsä… se muistuttaa…"
Herra Vulfran näkyi odottavan selvempää vastausta, mutta vastasi sitten säälivästi:
"Se muistuttaa ehkä omaasi?"
"Niin, herra… niin paljon."
"Pikku raukka!"
Kolmaskymmeneskolmas luku.
Seuraavana aamuna "nuoret herrat" suuresti hämmästyivät, kun tavan mukaan myöhästyneinä astuivat enon työhuoneeseen ja näkivät siellä Perrinen istuvan pienen kirjotuspöydän ääressä niin tyynenä, että selvästi huomasi hänen aikovan vastedes siinä työskennellä.