Talouel oli tarkkaan varonut edeltäpäin ilmottaa heille siitä, mutta oli asettanut niin, että saisi olla mukana näkemässä "heidän pitkää naamaansa."
Se oli todellakin sangen hullunkurista, ja siis hänelle erittäin hauskaa. Sillä vaikka hänkin raivoisasti vihasi tuota kerjäläistä, joka kenenkään puoltamatta, kenenkään omaisen pyynnöttä oli tunkeunut ja päässyt vanhuudesta heikon ukon suosioon, niin oli kuitenkin hänen lohduttavaa nähdä noiden arvoisain sukulaisten vihaa, joka ei suinkaan ollut hänen kiukkuansa miedompi. Oli todellakin huvittavaa nähdä miten he kummastuneina ja vihaisina silmäilivät tuota anastajaa. He eivät silminnähtävästi voineet käsittää mitä tekemistä tuolla tytöllä oli tuossa pyhätössä, enon työhuoneessa, jossa he eivät saaneet milloinkaan viipyä kauemmin kuin parahiksi sen ajan, minkä tarvitsivat kuullakseen enon käskyjä, tahi lausuakseen kerrottaviaan. Serkkujen vaihtamat silmäykset heidän tohtimattansa lausua sanaakaan tahi kysellä mitään, huvittivat herra Talouelia erittäin, niin että hän nauroi heille vasten silmiä yrittämättäkään salata vahingoniloansa. Tosin ei ollut heidän välillänsä selvää sotaa, mutta he tiesivät kuitenkin jotakuinkin millä oksalla toinen istui ja millä mielellä he katselivat toinen toisensa salaisia toiveita: Talouel serkkujen vastustajana; he Talouelin vihollisina ja myöskin toinen toisensa.
Tavallisesti tyytyi Talouel siihen, että ivallisen kohteliaasti ja pistelevästi hymyillen osotti heille vihamielisyyttänsä. Mutta sinä päivänä häntä huvitti tehdä heistä pilaa… noista herroista, jotka mielestänsä olivat häntä niin paljon korkeammalla, toinen siitä syystä että oli isännän veljenpoika, toinen siitä syystä että oli isännän sisarenpoika, kun hän, Talouel, oli vain työnsä lapsi, nousukas, vaikka olikin kaikella voimallaan ja taidollaan työskennellyt tämän suuremmoisen tehdaslaitoksen hyväksi, joka osaksi, suureksi osaksi oli hänen. Niin niin! Saavatpa nähdä vielä! Noh, noh! Saavatpa nähdä.
Hän seurasi heitä ulos, ja vaikka he näyttivät tahtovan mennä huoneihinsa lausumaan toisilleen arvelujansa ja epäilemättä myöskin neuvottelemaan mitä tehdä tuon anastajan suhteen, jota heidän ehkä vielä oli totteleminen, niin hän veti heidät ulos verannalleen josta maltillisten äänten oli mahdotonta kuulua herra Vulfranin huoneeseen.
"Kai te kovin kummastuitte nähdessänne tuon… tuon pienokaisen saaneen työpaikkansa isännän yksityishuoneessa", hän ivallisesti lausui heille.
Herrat eivät katsoneet tarvitsevansa vastata, kun eivät tahtoneet myöntää kummastustaan eivätkä olisi voineet sitä kieltääkään.
"Minä huomasin sen varsin hyvin", hän jatkoi kumartuen heihin; "jos ette olisi myöhästyneet, vaan saapuneet ajoissa, niin olisin voinut valmistaa teitä siihen ja te paremmin salata hämmästystänne."
Tuo oli kaksinkertainen moite: ensiksi hän huomautti heitä myöhästymisestä ja toiseksi hänellä, sivistymättömällä, lukuja harjoittamattomalla miehellä, joka ei ollut käynyt polyteknillistä opistoa eikä ollut ylioppilas, oli aihetta huomauttaa heille, etteivät olleet käyttäytyneet sopivalla tavalla. Tuo läksytys oli ehkä vähäsen karkea, mutta juuri hänen sivistymättömyytensä oikeutti hänet semmoiseen puhetapaan. Sitä paitsi asianhaarat pakottivat heitä kuulemaan häntä ja pitämään hyvänään, mita hän suvaitsi heille sanoa. Ja hän käyttikin sitä oikeutta hyväksensä.
Hän jatkoi:
"Jo eilen illalla herra Vulfran ilmotti minulle ottaneensa tuon pienen tytön palvelukseensa, antaneensa hänelle asunnon linnassansa ja hän on määrännyt hänelle omaa huoneensa pienen pöydän työpaikaksi."