Aika kului hänestä hirvittävän hitaasti; hänen tuskansa kasvoi ajatellessaan äidin levottomuutta, tämä kun ei voinut arvata viivytyksen syytä. Hän arveli että vaikka lääkäri ei voisikaan heti parantaa äitiä, hän kuitenkin voisi helpottaa hänen tuskiansa. Ennenkin hän oli nähnyt lääkärin kutsuttuna heidän vaunuihinsa, silloin kuin isänsä oli sairas. Silloin he olivat jylhässä vuoriseudossa eikä äidillä ollut mahdollisuutta päästä kaupunkiin. Niin sanottu lääkäri olikin ainoastaan välskäri, joka myös harjoitti noitumista, eikä mikään oikea oppinut tohtori, elämän ja kuoleman herra, niinkuin Parisin lääkärit, semmoinen kuin tämän täytyy olla koska häntä sanottiin kuuluisaksi.
Vihdoin vaunuliiterin ovet aukenivat ja sieltä pyörivat ulos vanhanaikuiset, keltaisiksi maalatut vaunut rotevan työhevosen vetäminä. Ne seisahtuivat talon rappusten eteen ja melkeio heti sen perästä näkyi lääkäri, suuri, lihavanlainen, punakka ukko, jonka harmaa parta saattoi hänet enemmän maalaisukon kuin pääkaupunkilaisen tohtorin näköiseksi.
Ennen kuin tohtori ehti astua vaunuihinsa oli Perrine hänen vieressänsä lausumassa pyyntönsä.
"Champ Guillotiinko?" hän kysäsi. "Onko siellä ollut tappelua?"
"Ei, herra tohtori. Äitini siellä on sairaana, kovin sairaana."
"Äitisikö. Mitä hän oo väkeä?"
"Me olemme valokuvaajia."
Tohtori jo asetti jalkansa vaunujen astuinlaudalle. Kiireesti Perrine veti esiin kahden frangin kappaleensa.
"Me voimme maksaa teille."
"Vai niin, se maksaa kolme frangia."