Vasta saapuessaan kauppalaan he saivat varman tiedon palopaikasta.
"Teidän ei tarvitse kiirehtiä, herra Vulfran", huus eräs työmies, "eihän tulipalo ole teillä, vaan la Tiburcen talohan se palaa."
La Tiburce oli vanha juoppo, joka otti, äitien ollessa tehtaantyössä, hoitaaksensa semmoisia pikku lapsia, jotka vielä olivat liian pienet päästäksensä lastenkotiin. Hän asui kurjassa, puoleksi lahonneessa hökkelissä pihan perällä jotenkin koulun läheisyydessä.
"Ajakaamme sinne", käski herra Vulfran.
Ei tarvittu muuta kuin seurata sinne rientäjiä. Nyt näkyi korkealle ilmaan kohoavia savupatsaita ja liekkejä ja kitkerää savunkatkua tuntui kaikkialla. Ennen kuin pääsivät palopaikalle oli heidän jo pakko seisahtua, elleivät tahtoneet ajaa uteliaiden joukkojen päälle, ne kun eivät millään tavalla ottaneet hajotaksensa. Herra Vulfran sen vuoksi astui alas vaunuista ja meni Perrinen taluttamana palopaikalle. Hänen astuessaan sisään portista tuli insinööri Fabry häntä vastaan, kypäri päässä, sillä hän johti palokuntaa ja sammutustyötä.
"Tulen valta on voitettu", hän sanoi, "mutta rakennus on palanut poroksi ja, mikä on pahinta, monta lasta, viisi jopa ehkä kuusikin on hävinnyt tuleen. Yksi on palanut, kaksi on tukehtunut ja kolmesta ei ole mitään tietoja."
"Kuinka tuli pääsi irti?"
"La Tiburce oli juovuksissa ja nukkunut… hän ei ole vieläkään selvä… suurimmat lapset leikkivät tulitikuilla ja juoksivat pakoon, kun rupesi palamaan. La Tiburce heräsi ja pakeni kauhistuneena hänkin, unohtaen kätkyissä makaavat pikku lapset."
Pihan perältä kuului huutoa, itkua ja valitusta. Herra Vulfran suuntasi askeleensa sinne päin.
"Ei, ei, älkää menkö sinne, siellä ovat noiden molempien tukehtuneiden lasten äidit ja he itkevät lapsiaan."